(6/7 18.)
Juhannuspakinaa.
(Vapauden juhannuksena.)
Niin kauas kuin silmä kantaa, näkyy Suomen kotien pihoilla juhannuskoivujen vaaleata vihreyttä. Aattosaunat savuavat ja pyhät valkeat palavat vanhoilla kokkopaikoilla. Kohoaa korkealle Suomen lippu, ruisvainiot ovat heilimöimisensä hetkellä, ja hennot suvitouot anovat taivaalta kasvun voimaa. Käki kukkuu niemen nenässä, kirkkaat vedet välkehtivät punasinervin vivahduksin yön herkässä valkeudessa, koko Suomen luonto vaipuu äänettömään, mietiskelevään hartauteen. Ja kun saapuu juhla-aamu ja kesätuuli panee liput hulmuamaan ja laineet läikkymään, kantautuu kaukaa vesien takaa kirkonkellojen sointi. Se on isänmaani ikimuistoinen, historiallinen sunnuntaitunnelman herättäjä, joka nyt taas tuntuu saaneen takaisin entistä pyhyyttänsä ja entistä velvoittavaa voimaansa. Olen kuulevinani, kuinka vanhaan valkeaan temppeliin kokoontunut kansa laulaa ihanan suvivirren sydämensä syvimmällä hartaudella, tuntien oudolla ilolla, kuinka "jo joutui armas aika…"
Sekä tunne että järki alistuu luonnon vaikutukseen ja rupeaa väkevästi kaipaamaan rauhaa ja sopusointua. Sivistyneen sydämen valtaa väkisinkin mitä voimakkain vastenmielisyys ja inho kaikkea sitä alhaista kohtaan, jota yhteiskuntamme ja julkinenkin elämämme on niin kukkurallaan, sitä vastaan, jonka te kaikki tiedätte, tunnette ja voitte sormellanne osoittaa. Täytyy edes omalta kohdaltaan paeta kauas, hylkiä ihmisiä, etsiä yksinäisyyttä ja viettää sopusoinnun ja rauhan kallis hetki heilimöivien peltojen, vilajavien vesien ja kukkivan apilaan äyräällä. Arkipäiväisimmissäkin puuhissa ahertavan ihmisen täytyy joskus hankkia, valloittaa itselleen runoilijan juhannushetki, että säilyisi ja kehittyisi siveellisen nousun voima. Tuntuu kuin suuren hengen sanat "takaisin luontoon" saisivat tällaisella juhlahetkellä uutta sisällystä, josta voisi nousta uusi maailma ja uusi kansa.
* * * * *
Vähän sovinnollisempi. Muuta ei kenties aluksi tarvittaisikaan. Lieneekö missään sen riitaisempaa väkeä kuin suomalaiset? Kansaa, joka valmistaa kaikki asiansa haukkumalla toisensa niin monipuolisesti ja perinpohjaisesti, ytimekkäästi ja toisen sydänveriin sattuvasti, että siitä täytyy antaa korkein kiitos? Epäilenpä. Ja jos on, niin ei se ole silti mikään puolustus.
Tuossa yleisessä haukkumataudissamme on historiallisen kehityksemme kasvatusta. Olemme olleet vuosisatoja sellaisessa asemassa, että hampaattoman koiran tavoin olemme olleet pakotettuja edes haukkumalla hankkimaan "elintarpeitamme". Siitä on vähitellen kehittynyt meille toinen luonto, ominaisuus, jonka epänormaalisuutta emme kenties ole tulleet huomanneeksi. Painakaammepa nyt huvin vuoksi korva maata vasten ja kuunnelkaamme, niin äkkäämme itsekin, kuinka suunnattoman kiukkuinen räkytys kaikuu joka taholta. Sanomalehdet haukkuvat toisiaan, niiden lukijat toisiaan, tasavaltalaiset monarkisteja ja päinvastoin, virkamiehet toisiaan ja esimiehiään, vapaamieliset vanhoillisia ja päinvastoin, uskottomat uskonnollisia, kupparit kätilöltä ja lääkärit puoskareita, liikemiehet osuustoimintaväkeä ja päinvastoin, kaikki, ihmiset elintarvesäännöksiä ja jobbareita — kuka osaakaan erottaa kaikki eri äänet ja vivahdukset tuossa tuhatkirjavassa luskutuksessa, jota avoimesti ja selän takana oikeutetusti ja väärin harjoitetaan aivan ihmeteltävällä vilkkaudella, kiihkolla, kekseliäisyydellä, teräväsanaisuudella ja menestyksellä. Sitä kuunnellessaan muistuu mieleen entisen kerjäläispojan ainainen huokaus hänen kujalla kulkiessaan:
"Tuo Jokelan Jeskukin se luskuttaa, että älä sinä Jussi meillä käy, älä käy, älä käy käy käy!"
Ajatellaanpa sitten, minkälainen kuoro täällä soisi, jos vielä sosialistien käreä rakinhaukku joukkoon yhtyisi sillä luonteenomaisella täyteläisyydellä — niillähän oli nahkaiset keuhkot kuten sudella — minkä ne olivat osanneet äänijänteisiinsä koota. Siitä olisi todella syntynyt laulu korkeimmassa kuorossa. Mutta vaikka ne nyt ovat vaiti, liikkuu niiden henki kuitenkin vetten päällä, vaikuttaen hedelmöittävästi jokaiseen alhaiseen ja sivistymättömään sieluun ja saaden sen tuon tuostakin purkautumaan käheään purevaan "käy-käy". Sillä katsokaas, hyvät ihmiset, jos koskaan maailmassa on ollut vakaumuksia, niin kyllä niitä on ollut meillä, on vieläkin, parhaita prima vakaumuksia, kovia ja tulta iskeviä kuin piikiven kappaleet. Ja niiden päältä ollaan niin kipenöitsevän ylpeitä kuin tulikuuma silitysrauta, joka lähellekin tullen jo hirvittävästi sähähtää ja uhkaa, koskaan ajattelemattakaan, että asiat saattaisivat selvitä parhaiten kaikkien puolien tyynellä ja kiihkottomalla punnitsemisella.