Jatkamatta nyt tätä haukkumistani pitemmälle ehdottaisin tänä kesäisenä juhlahetkenä, että lopetettaisiin haukkuminen. Tehtäisiin ikäänkuin yhteinen rauhallisuuden ja tyyneyden liitto haukkumisen ja parjaamisen vastustamiseksi. Sovittaisiin esimerkiksi siitä, että jos Anttila sattuu kolhaisemaan Jussilaa, niin Jussila ei suutukaan, ei ryntää ympäri maailmaa kuin raivostunut härkä etsimässä kaikkea mahdollista ja mahdottominta hyvitystä ja kostoa kärsimänsä loukkauksen johdosta, ei koeta saada sanomalehtien yleisön osastoon kavalaa ja ilkeämielistä kirjoitusta, ei hauku Anttilaa selän takana, vaan vastaa mieluiten lempeästi Aapon tavoin: "Valeleppas, veljeni, sydämesi kuohuvaa allikkoa viileällä vedellä kärsivällisyyden lirisevästä ojasta, joka halki niitun vaeltaa koukistellen hiljaa." Silloin Anttila huomaisi, että Jussila on sentään mukiin menevä mies, eikä murjottaisi ja haukkuisi enempää. Niin, tällaisen säveyden ja rauhallisuuden liiton tahtoisin perustettavaksi, ja luulen, että sillä olisi paljon enemmän keskuudessamme toimialaa kuin meidän monilla muilla tärkeillä liitoillamme. Amen.
Tuolta niemen takaa kiiruhtaa näkyviin suuri kirkkovene. Siellä pitäjän metsäkulmalla on vielä olemassa kylä, joka ei ole tullut hankkineeksi minkäänlaista konevehettä, jonka avulla veivautua töllistelemään kirkonmäelle. Ei, vaan vanhaan tapaan siellä noudatetaan kirkonkellojen kutsua, astellaan kyläkunnan yhteiseen rantaan, vanha lautamies istuu kirkkoveneen perään kuin Väinämöinen, ja niin lähdetään soutamaan kahdeksalla parilla että kohisee. Muitten kylien pahanpäiväinen höyryvene, jonka kone on kuin kahvinpolttaja, jää säännöllisesti jälkeen tämän sotapurren rinnalla. Ja kun tullaan kirkolle, mennään kirkon sisään, mikä on harvinainen ilmiö nykyisin Suomen maassa. Ja tuossa veneessä on vielä huivipäisiä tyttöjä, kotoista pellavaa ja hajuheinän tuoksua vaatteissa. Ah!
Se on oikeata juhannuksen Suomea. Sen pariin taas mieleni palaa. Ja tunnen sanomatonta nautintoa siitä, ettei ainakaan tällä kertaa tarvitse yön hiljaisuudessa kuunnella niitä uskomattoman moni-ärräisiä p—leitä, joilla vielä viime vuonna juhannusjuhlana työväentalojen kivijalanjuuret lämmitettiin. Se on kauhistuttava tuo sana, kun se karahtaa hurjistuneen sakilaisen kurkusta kesäiselle taivaalle ja kun sillä ovat seuralaisenaan suomalaisen monet, paikalleen sattuvat, rikkihappopitoiset "sivistyssanat". Ehkä saan olla rauhassa myöskin tuolta orjan tuntoon kasvattavalta mielenosoituslaululta "äl' orjajoukko halpa", jolla vuosikymmeniä on täällä turmeltu kaikki yhteinen hienompi tunnelma. Hiljaisena ja pyhänä lepää Suomen yllä juhannusyö, ruisrääkkä ääntelee pellossa, käki kukahtelee, ja kokkopaikalta kajahtaa ilmoille raikas ja terve, isänmaan onnesta tulvehtiva riemu. Sillä suuri, ikimuistoinenhan on meille tämä itsenäisen Suomen ensimäinen juhannus. Kuinka se onkaan juhlallinen tuo sinivalkoinen ristilippumme, kuinka se näyttää alleen laskevan heimomme asuinsijat kaukana raukoilla rajoillakin. Nuo juhannuskoivut tuolla tuhansien kotien pihoilla — nehän ovat kuin uhrilehtoja, joihin pyhäpukuinen kansa vie parhaat antimensa. Me avaamme sydämemme Suomen juhannukselle ja pysähdymme hartaina nauttimaan kaikesta siitä suuresta onnesta, jonka verellämme ja ponnistuksillamme olemme ansainneet, ja kaukana olkoon meistä tällöin nurja mieli.
(22/6 18.)
Vuosi sitten.
Vaikka Helsingissä onkin näihin aikoihin olo usein yksinäisempää kuin erämaan kameelilla, tapahtui silti eräänä päivänä, että meitä sattumalta osui yhteen muutamia hyviä ystäviä. Ilta oli kaunis, ikkuna auki, piirongin laatikosta löytyi sardiineja ja graniittikovaa leipää, sekä lopuksi vielä muutakin. Kun kaikesta huolimatta tapamme on aina pitää yllä hyvää tuulta ja reilua meininkiä, oli meillä pian yhtä hauskaa kuin ennen, kuinka sanoisinkaan, Pöntisen viinikellaria inventoidessa. Me muistelimme vahvasti muinaisia.
Kuinka usein sitä viime kesänä mentiinkään suvi-illan hämyssä kävelylle, paremman päämaalin puutteessa kuuntelemaan Nikolain kirkolle, mitä siellä Poltin Jannella taas oli sanomista. Elävästi muistan kaikki siellä kuulemani ja näkemäni. Kun hän kiihkoisesti vannoi, että "me otamme ensin kaksi miljonaa ja enemmänkin, jos tarvitaan", näki selvään, kuinka hänen kuulijajoukkonsa kurkussa rupesi suuri pala luistamaan edestakaisin kuin pumpun mäntä, ja kuinka he ahnaasti nuolaisivat huuliansa. Ruskeat ja karvaiset sakilaiset istuivat hänen sivullaan ja takanaan kerroksittain kuin paviaanit kallion rinteellä, antaen hyväksymistä profeetalleen ja vaihtaen merkitseviä silmäyksiä. Sisar Emma Huttunen istui hänen jalkainsa juuressa kuin todellinen "Madonna della Sedia", silmät kohotettuina kohti Jannen henkeviä kasvoja. Matruusit seisoivat siellä täällä pieninä ryhminä ja käyttivät joskus hekin puheenvuoroa. Helteisen illan autere ja tomu kiiriskeli ruusunpunertavana tämän yhteiskunnallisesti vähämielisen joukon ympärillä, jonka aivoissa ensiksi kypsyi se veren ja kauhun sato, joka sittemmin Suomessa korjattiin.
Olin kerran saapuvilla, kun Janne tuli sairaaksi. Emma-sisko haki ajurin ja eräs matruusi auttoi profeetan ajopeleihin. Matruusin silmistä ja tavattoman kunnioittavasta käytöksestä näki, että hän piti Jannea todellakin jonkunlaisena pyhänä miehenä, outona lähettinä muusta maailmasta, vapahtamaan kärsiviä kansainvälisiä proletaareja. Sitä katsellessa ja kuunnellessa, kuinka Janne käytteli sujuvasti ruotsia, suomea ja venättä, tuli ajatelleeksi, että hänen lippunsa juurelle pesiytynyt hulluus, joka oli noin monikielinen, hyvin mahdollisesti saattoi mennä läpi koko maailman kuin ruttotauti, panna ihmiskunnan sairasvuoteelle, ja päästää sen siitä vasta sitten, kun aivoihin patoutunut veri olisi päässyt puhdistumaan kuumebakteereistaan. Venäjällä se raivoaa vieläkin, Ruotsissa on se kaikesta päättäen yhä kehittymässä, muut maat ovat vielä odottavalla kannalla, mutta Suomessa on se ainakin ankarimmassa vaiheessaan kestetty ja tukahdutettu. Meilläkin se sentään vielä kytee raunioiden ja tuhkan alla, ja ellei yhteiskuntaa uupumattomasti edelleen varjella ja kaikilla mahdollisilla keinoilla linnoiteta sitä vastaan, hakee se vielä itselleen ilmituleen leimahtamisen hetken. Kokemuksesta tiedämme, että ainoa tapa päästä siitä kokonaan on sammuttaa se perinpohjin. Sitä ei saa aitaamalla keskuuteemme tehdä pysyväiseksi, sitä ei yleensä saa kohdella millään muulla tavalla kuin mitä ankarimmalla kurilla, ja kaikista vähimmin on sille annettava esiintymistilaisuutta sellaisissa vaiheissa kuin ovat kansanäänestys ja vaalit. On käsittämätöntä, kuinka voidaan vakavasti esittääkään sellaista ajatusta, että kansamme tärkeintä asiaa päästettäisiin ratkaisemaan juuri nämä voimat, jotka vuosi sitten imivät intonsa ja hehkunsa Poltin Jannen kaltaisten profeettain opeista. Se vaatimus osoittaa kummastuttavaa muistin lyhyyttä ja vastuunalaisuuden tunteen puutetta.
Lähdemme kävelemään kaupungille. Poliisikamarin edustalla vötkistelee pari miliisiä, joita muutamat sakilaiset puhuttelevat sangen toverillisesti ja tuttavallisesti. Miliisilaitoksella on harkittavana, miten on meneteltävä Poltin kokousten suhteen. Päällikkö, jona silloin sattui olemaan tarmokas mies, vaati jyrkästi niiden hajoittamista, mutta ennenkuin voitiin ajatella hänen käskynsä täyttämistä, oli siihen saatava järjestyslautakunnan, s.o. Rovion ja Nyqvistin lupa. Ja näiden taas tuli saada haistetuksi, mitä tuosta Siltasaarella ajateltaisiin. Vasta sitten, kun sieltä lausuttiin jonkunmoinen paheksuminen noiden kokousten johdosta, ne hajoitettiin. Siihen loppuivat ne sillä paikalla, mutta jatkuivat sitä kiihkeämpinä syrjässä, kasvaen ja kantaen hedelmiä.
Katsomme vielä Nikolainkirkkoa. Apostoli Pietari seisoo siinä avaimet kädessä kuin mietteissään tapahtuneista kirkkojen häväisemisistä, ja taivaan rannalle kuvastuu mielestämme Arvid Järnefeltin haamu. Nyt saapuvat portaille vuorostaan matruusit pitämään suurta poliittista meetinkiä, sillä he ovat vasta vanginneet joitakin entisen tsaarin kamarineitoja, joita parhaillaan kiusaavat Suomenlinnassa. Täytyy päättää, mitä niille tehdään. Intohimoinen puhe toisensa jälkeen kaikuu illan ilmassa ja venäläinen haju löyhähtää väkevästi. Jatkamme matkaa pitkin Aleksanterinkatua. Vastaamme saapuu sotnia villin näköisiä kasakoita, jotka Stahovitsh on tilannut Uralista pitämään kurissa Suomen eduskuntaa. Muutamia panssariautoja ajaa myös vastaamme. Polittamista ja solittamista joka haaralla ja uudelleen mitä läpitunkevinta venäläisyyden tuoksua.