Saavumme Esplanaadikadulle. Oi Eros, sinä voittamaton ja ikuinen, suuri on sinun valtasi! Mistä on venäläinen saanut tuon suunnattoman väkevän rakastamisen taidon, jossa se varmasti voittaa kaikki maailman kansallisuudet? Kuinka mesikielin tuossa matruusi puhuttelee suomalaista piikatyttöä, joka silmät renkaina ihastuksesta vaeltaa hänen rinnallaan, lujan käden vakiinnuttaessa vyötäisiltä hänen kulkuaan. Suomalaiset sivilisakilaiset katselevat menoa syrjäsilmällä, hekin hiukan tyytymättöminä laudalta lyömisestä. On siinä kutua ja kuhinaa, mutta valhe olisi väittää sitä europalaiseksi tahi edes suomalaiseksi menoksi. Vaellamme edelleen mietiskellen, mistähän saataisiin kylliksi korkeat tikapuut noustaksemme tästäkin kansallisen alennuksen kuilusta.
Tulemme Heikinkadulle. Huusiksen edustalla seisoo pari kolme kyräilevää kirjaltajaa. Aivan oikein: nythän on suuri ja perinpohjainen kirjaltajalakko, ja että se olisi oikein vapauden ajan mukainen, pitävät kirjaltajat työpaikkojaan suoranaisessa piiritystilassa. Ei isäntiäkään päästetä paikalle. Tietosanakirjasta kuuluu riepoitetun eräs vanha professori alas portaita, kun hän oli yrittänyt sinne jotakin artikkelia kirjoittamaan. Jo vain. Kuljemme edelleen ja ihmettelemme, mahtaneeko tulla Suomessa koskaan se aika, jolloin lainalaisella kansalaisvapaudella on turvanaan kunnollinen järjestysvalta.
Kuljemme edelleen. Joka portissa kuhisee matruuseja ja huonoja naisia. Siistejä herrasmiehiä katsotaan jo pitkään. Kihahtaa takaapäin: S—nan porvari! Naurun hihitystä. Tulemme Turun kasarmille. Tahdikas sotilasmusiikki kajahtaa vastaamme ja kiehtovat valssin sävelet ovat viedä meidät pyörryksiin. Aivan oikein: "tantsevalnii vetsher", tietysti. Pysähdymme ulkopuolelle keppimme nojaan katsomaan kirkkaasti valaistuun saliin, jossa tiuhana rykelmänä pyörii tanssivia pareja. Olen ollut maalaisnuorisomme riihitansseissa ja pannut siellä merkille, kuinka parit pyörivät juhlallisen vakavina, silmät tiukasti teroitettuina kavaljeerin rintaan tahi neidon olkapäähän, vyötäröillä oleva kämmen latteana ja suorana kuin tiilikivi, ja niin merkillisen tasaisesti, että muna ei tietäisi, mille suunnalle tuolta päälaelta putoaisi. Niin pyöritään loppumattoman kauan ja hanuria repelevä mies kiskoo "Iitin Tiltua" kuin henkensä edestä. Mutta kun äiti-Venäjän poika tempaisee suomalaisen piian syleilyynsä ja lähtee kiidättämään häntä pitkin Turun kasarmin permantoa, niin takaanpa, että tanssitetaan siinä tyttö ryysyiksi. Kuin autuaana retkottaa hän ryssän ryntäillä, joka kiepaisee milloin oikealle, milloin vasemmalle, jauhaa ja vanuttaa saalistaan kuin telojen välissä, iskee koroilla lattiaan, nauraa, hyväilee mennessään ja vie vihdoinkin huumautuneen uhrinsa bufettiin saamaan virkistystä. Hänhän, matruusi, on nyt vapauden saatuaan maailmanmies. Tottuneesti tilaa hän juomaa ja maksaa rennosti, sytyttää paperossin ja imee sitä ahneesti, koko ajan herkeämättä puhellen ja polittaen onnelliselle naaraalle. Kas siinä teerenpeli, jota kelpaa katsella. Huokaisten käännymme takaisin pitkin Heikkiä.
Tulemme entiselle kimnaasille. "Matroskii universitet". "Kommertsiskija kursyi". Kahdessa viikossa tehdään siellä miehestä täysi oppinut. Siihen, mihin porvarillinen kuluttaa monia vaivaloisia vuosia, tarvitsee vallankumouksen innoittama matruusi vain kaksi viikkoa. Sitten kelpaa hän vaikka kuinka korkeata virkaa hoitamaan. Samaa vakuuttaa hän suomalaisille tovereilleen ja nämä uskovat. Oliko punaisen kapinan aikana ainoatakaan virkaa, jota ei pahin sakilainen luullut olevansa pystyvä hoitamaan? Masentuneina horjumme eteenpäin ja päädymme Pohjois-Espikselle. "Matroskii klub" sieltä jysähtää eteemme.
Aaa, sitä gentlemannimäärää, mikä siellä pilveilee. Klubi, kuinka hienoa ja europalaista, aivan niin kuin englantilaisilla. Sivistykseen päässeellä kansalla, varsinkin vallankumouksellisella kansalla, täytyy tietysti olla klubi — sehän on selvää. Kuuluu hienoa orkesterin soittoa: äiti, äiti, älä soimaa! laulaa sieltä viulu valittavasti. Kurkistamme ylös verhottuihin ikkunoihin, jotka kuuluvat klubin "kalustettuihin huoneisiin". Jotakin räsähtää Runebergin puistossa: ikkunoissa vilahtaa naisten kasvoja, ja taas on kaikki entisellään. "Äiti, äiti, älä soimaa!"
Olemme väsyneet ja horjumme kotiimme laitakaupungille. Porraskäytävässä keventää meidät matruusi ystävällisesti viimeisistä rahoistamme. Hervottomina annamme sen tapahtua, jonka jälkeen hän kiittää ja lähtee. Matruusit ovat, kuten eräs ruotsinkielinen ententen ystävä sanoi: "så glada och vänsälla".
Mikä se oli tuo kaupunki, jossa vuosi sitten tällaista ja paljon pahempaa tapahtui? Oliko se todellakin Helsinki? Tekee hyvää nyt tietää, että tuo häpeä ja alennus saatiin pestä pois ryssän verellä.
Terveppä taas!
(20/7 18.)