Olkkolaisen Heikin tupakit.
(Itsenäisyys-idylli.)
Lähtemättömästi on mieleeni painunut se kirkas ja ihana heinäkuun aamu, jolloin ensi kerran tutustuin Olkkolaisen Heikkiin.
Olin saapunut perheineni edellisenä iltana siihen taloon, jossa oli aikomuksemme viettää kesälomamme, olimme alustavasti pesiytyneet kahteen sangen vaatimattomaan huoneeseemme, ja olimme vihdoin koettaneet nukkuakin. Siitä ei minulla kuitenkaan tullut mitään.
Hirvittävän suuret, mustanruskeat ja petomaiset kirput söivät minua niin että luuni rusahtelivat niiden hampaiden välissä. Taistelin niitä vastaan kello neljään saakka aamulla, koettaen musertaa ne päälle heittäytymällä, mutta lopuksi pakenin, jättäen ne pettyneinä nuuskimaan saaliinsa äskeistä leposijaa. Riipaisin housut jalkaani ja menin ulos.
Siellä tervehti minua korkea taivas, ihana aurinko, viherjäinen maa ja heljät kukat. Ei tuulen henkäystäkään, vaan odottava, aamu-virkeä puhtaus kaikkialla. Ruohon kaste viilensi suloisesti vuodekuumeisia jalkojani, ja minä lähdin hiljallensa vaeltamaan sinne, josta vilahteli järven sininen selkä.
Ruispellon läpi vei kahden kämmenen levyinen polku, joka oli hauskasti tallautunut savipeltoon. Ruis seisoi korkeana ja sakeana seinänä molemmin puolin, rukiinkukat katsoivat sinisilmillään kuin suuren meren pohjasta, ja polulta hyppiä pirahteli yhtenään sirittäviä sirkkoja. Yksi oli niin tavattoman lihava, suuri ja kömpelö, etten malttanut olla ottamatta sitä kiinni, ja koska ketään sivistyneitä ihmisiä ei ollut saapuvilla, kumarruin, pistin sen nokan siihen paikkaan, josta kenkä oli hieronut edellisenä päivänä, ja houkuttelin kuten ennen poikasena: "Anna, sirkka, voidettasi." Hetken perästä se vuodattikin suustaan tummaa öljyä, jolla uskoni mukaan on vähintään narduksen hyvä vaikutus. Tyytyväisenä tästä poikamaisesta teostani menin eteenpäin nähdäkseni, mitä muuta hauskaa uudessa kesäpaikassamme ilmenisi.
Pellon takana oli haka ja siellä lehmiä sekä julman suuri sonni. Ne katsoivat minuun vakaasti kuten ainakin naudat, mutta eivät kumma kyllä ryhtyneet mihinkään vihamielisiin tekoihin. Menin siis rohkeasti niiden sivu vihellellen huolettomasti ja niin tulin rantaan. Suurenmoinen, ylen ihana näky oli löytöretkeni palkka.
Järviemme kauneus on laatuaan ainoata, saavuttamatonta, mutta me olemme siihen niin tottuneet, ettemme sitä huomaa. Kun kuitenkin keskikesällä saavumme kivikaupungista maalle ja joudumme aamulla anivarahin katsomaan sitä silmästä silmään, tunnemme astuneemme kaikkein pyhimpään. Me näemme ja eläydymme ihanuuteen kaikella voimallamme, koko henkiruumiillamme, unohdumme seisomaan ja katsomaan.
Kun olin herännyt lumouksesta, näin venheen ja siinä pahaisen ongen. Kävin kääntelemässä kymmenkunnan lehmän kuivunutta lanttia nurin ja löysin aivan oikein niiden alta matosia; ne eivät ole mitenkään parasta lajia, hauraita ja ohuita kun ovat, mutta paremman puutteessa ne kyllä menevät. Ne viisi kuusi sittisontiaista, jotka siinä mylläkässä pyllähtivät nurin — vatsanalus oli kihisevän täynnä kirpun kokoisia poikasia, mikä merkitsee hyvää naurisvuotta — käänsin varovasti taas jaloilleen ja kätkin takaisin kakun alle, sillä tiesin hyvin — niin oli karjakkomme, vanha Kustaava, ennen sanonut — että jos sontiaista kiusaa, niin talon lehmät rupeavat lypsämään verta. Hilliten matosaalistani kouransilmässä, josta ne hermoja koettelevalla ja "kylmällä" tavalla luikertelivat sormien väliin, ja samalla kunnioittavasti muistellen, että ennen maailmassa oikein hyvän kalan syönnin aikana liero aina pidettiin suussa, että se olisi ollut nopeasti varalla, kun sitä tarvittiin, palasin rantaan ja keinuskelin kohta kaislikon rinnassa odotellen "nykäystä". Se tulikin pian, sillä paitsi sitä, että olin vanha onkimies, olin sylkenyt onkeen perinpohjin, mikä on tarpeellinen ja usein pettämätön taika.