Koska aikomukseni ei ole tässä puhua kalastamisesta ja suurista saaliistani, mainitsen vain, että lurailin siinä aamuvarhaisella pitkin kaislikon reunaa, ongiskellen, virutellen jalkojani, paistattaen päivää ja kuunnellen kylän kukkojen yhä tihenevää ja virkaintoista aamujumalanpalvelusta. Lopuksi olin joutunut niin kauas alkuperäisestä valkamasta, etten viitsinyt soutaa enää takaisin, vaan laskin maihin siinä missä olin, koska tässäkin näkyi olevan valkama ja venhepahainen. Kun pohja karahti rannan hiekkaan, en tiennyt, että olin astumassa Olkkolaisen Heikin alueelle. Mistäpä harhaileva matkalainen voikaan joka hetki tietää, minkä suuruuden sarkaa hän milloinkin sattuu polkemaan!
* * * * *
Heti kun venheen kokka oli karahtanut rantaan, ilmestyi eteeni odottamaton näky. Oudostuttavan suuri musta kissa laskeutui kiireesti alas rantapolkua. Se ei kuitenkaan edes juossut, se vain käveli, ja juuri tuossa sen itsetietoisessa kävelemisessä oli jotakin kammottavaa, mahtavaa kuin Louhen laahomisessa keskilattialla. Sen posket olivat paksut ja turkki kiiltävä, käpälät suuret kuin rukkaset, ja sen silmät loistivat kuin hiilet, samalla kuin punaisesta kidasta pursusi pelottavan käheä ja intohimoinen mauruaminen. "Voi hyvä isä sentään", ajattelin siinä hiukan hätäytyneenä katsoessani, kuinka kissa järkähtämättä, päättäväisellä ja vakaalla ilmeellä yhä tuli minua kohti. Heittäysin vähän pelkurimaisesti sitä ihan kiiskittelemään ja lepyttelemään, kun samalla vierestäni suuren kiven takaa kuului rauhallinen huomautus:
— Se tahtoo kalaa. On tottunut aina näin aamuvarhaisella onki- ja verkkomiehiltä saamaan.
Heitin pedolle suurimman särkeni. Se sieppasi sen ilmasta, marahti ärmeästi ja hävisi tiehensä kuin peläten sen kadottavansa. Sitten vasta hyppäsin maalle, vedin venheen, panin kalat riippiin ja kysäisin:
— Kukas te sitten olette?
— Sanovat Olkkolaisen Heikiksi — palstatilallinen tässä. Herra on sitten se…?
— Niin. Mistä Heikki sen…?
— Olivat akat lukeneet postikortin, että silloin sitä tullaan, niin minä siitä arvasin. — Olipa melkoinen syönti tänä aamuna!
Hän katsoi hyväksyvästi kalavitsaani ja kääntyi sitten järvelle päin kuin nuuskiakseen päivän kalanpyyntimahdollisuuksia. Rannan lepikön vihreätä seinää vastaan, auringon täydessä valaistuksessa, piirtyi siinä Heikin kuva lähtemättömästi mieleeni. Tunnen velvollisuudekseni muutamin rivein haahmoitella tämän historiallisen henkilön ulkonäköä, että lukijakin pääsisi täydelleen ymmärtämään hänen suuruutensa. Olisi väärin väittää häntä kuutta kyynärää ja kämmenen leveyttä pitkäksi, sillä kaksi kyynärää ja tuuma pari olisi ollut lähempänä totuutta. Silmät olivat pienet, naama ruskea ja ryppyinen kuin kuivanut tatti, ja avonaisesta hurstipaidan rinnuksesta kumotti rinta kuin kuparikattila. Housuja, jotka olivat vanhaa n.s. "peltihousumallia", kannatteli vanhuuttaan pykiytyvä tuppivyö, niin etteivät ne päässeet valahtamaan sentään aivan nilkkoihin, ja edessä pompahteli kodikkaasti suuri ja painavan näköinen "tuppirustinki". Hän oli avojaloin ja varpaiden hirvittävät kynnet johdattivat mieleen mäyrän, jonka sanotaan voivan kaivautua maan sisään siltä sijalta, missä milloinkin seisoo.