Tällainen oli itse Heikki, mutta kuvaukseni olisi epätäydellinen, ellen kertoisi, minkälainen oli hänen kaksoisveljensä, hänen piippunsa, joka oli Heikin ainainen ja uskollinen "edelläveisaaja". Se ei ollut mitenkään erikoisemman kansallinen "äkkiväärä" tahi "elleskoppa" — olipahan vain pieni, pahanpäiväinen nysä, jossa oli ruskettunut posliinikoppa ja hiukan notkuva, lyhyt "lankivarsi". Mutta se oli mielestäni erikoisempi siksi, että se näytti lähtemättömästi istahtaneen isäntänsä suupieleen, josta se kuin joku uskollinen kotieläin otti osaa hänen elämäänsä. Siitä alati kohoava savukiehkura oli kuin ystävällisen kotikoiran heiluva häntä, ja siitä kuuluva hiljainen kurina kuin mirrin rauhallinen kehräys lämpimän pirtin pankolla. Mikäli Heikin mieli ailahteli, sikäli myös kiihtyi tai vaimeni piipun kurina, joten siitä saattoi tehdä sangen oikeita johtopäätöksiä, kun sattui istahtamaan kylliksi lähelle. Tällaisena tuli ja meni Heikki Olkkolainen elämänsä polkua piippuinensa, hurstihousuinensa, tuppirustinkinensa ja kaikkinensa.
Kun noustiin rannasta muutamia kymmeniä syliä suurten koivujen riippalehvien alatse ja jylhien, sammaltuneiden kallioiden välitse, tultiin Heikin varsinaiseen valtakuntaan. Kun seisahtui veräjälle ja nojasi kyynärpäänsä navetan räystääseen, oli edessä kahden suuren kallion kolossa, varjoisan koivun alla, harmaa tupa, ja takana pikkuriikkinen, yhtä harmaa aitan ja liiterin tapainen. Peruna- ja lanttumaa, pari penkkiä istukassipulia, lehti- ja kaislakerppuja kuivamassa pitkin seinustoja, jossain vielä nyrkin kokoinen sauna, pässi ja pukki nuorassa sekä Liisa, Heikin hirvittävän iso ja rokonarpinen akka — siinäpä ne olivat kaikki vähemmän tärkeät kapistukset tällä muistettavalla paikalla, kun jätetään kaikista tärkein — tupakkimaa — mainitsematta. Se oli ainoa sarka tässä maailmassa, jonka hyväksi Heikki viitsi tehdä työtä, sillä hän oli tunnetusti tämän paikkakunnan laiskin mies. Ja niin kauan kuin hän oli naimisissa Liisan kanssa, ei se ollut tarpeellistakaan, sillä tuo leveäselkäinen ja romuluinen hämäläinen eukko vastasi helposti parikin Heikin kaltaista.
— Miten se Heikki tuli tuon Liisan ottaneeksi — on niin rumakin, että pelottaa?
Näin kysäisin kerran kiusoitellen, mutta Heikki selitti tyynesti ja tarkoin koko tapaturman. Oli ollut nuorra miessä tansseissa tuolla kylällä ja joutunut yömyöhällä palaamaan Liisan kanssa samaa tietä. Oli tultu sitten tuon koivukummun kohdalle, joka näkyy tuolta peltojen keskeltä, ja kun oli ihmeen kaunis kesäyö, oli Liisa ruvennut houkuttelemaan, että mentäisiin keinumaan sinne kummulle, jossa on kiikku. "Minä kyllä vastustelin kovasti, mutta kun paikka oli yksinäinen eikä apua ollut mistään saatavissa, ei siinä ollut muuta kuin lähteminen. Niin se vei minut sinne kiikkumaan ja seuraavana aamuna pappilaan. Ja hyvinhän tuo on ollutkin sopiva, elättänyt ihan koppinaan, eikä ole pahoin lyönytkään…"
Heikin piippu kurisi hiukan kiihkeämmin. Yleiseen tiedettiin Heikin välttelevän tuota koivukumpua kuin peläten, että "tapaturma" saattaisi uudistua.
Näin eleli hän pienellä kämmenen suuruisella palstallansa itsenäisenä ja vapaana kuin kuningas. Heikkona hetkenä tunnusti hän minulle, etteivät hänen perintörahansa — hän oli alkuaan pikkutalon poikia — olleet sentään kaikki menneet palstan ostoon, vaan että niitä oli jäänytkin, joten hän saattoi pitää itseään olosuhteisiin katsoen varakkaana miehenä. Kysäisin uteliaana:
— Paljonko jäi vielä?
— Vain siinä sata ja seitenviitonen…
Heikin tupakkimaa oli navetan päässä. Pohjoisesta suojasi sitä navetta, idästä ja etelästä korkeat kivet, mutta liiaksi varjostamatta, ja etelän puolelta oli se avoin kaikelle valolle ja lämpimälle. Multa oli erinomaisen kuohkeata ja läpeensä "komposteerattua", niin että sen puolesta piti kaikkien menestysmahdollisuuksien olla huollettuja. Heikin tupakit eivät kuitenkaan kasvaneet hyvin.
— Mitä niistä tällaisista tupakeista — haukuskelin minä eräänä päivänä juteltuamme saksalaisten suurista tykeistä ja vielä suuremmista voitoista. — Eihän nämä enää tee lehtiäkään edes sen vertaa että pukillesi syöttäisit. Ja haisevat niin kamalalta, että ihan sylki suussa myrkyttyy. Ostaisit häntä kunnollisia siemeniä… — — —