— Ostaisit häntä kunnollisia siemeniä! matki Heikki. Mistä halvatusta minä niitä ostan, kun atteikarikin sanoi, että on tässä jo muustakin huolenpitoa kuin sinun tupakinsiemenistäsi. Olen jo kohta parinakymmenenä vuonna pannut siemeniä talteen ja hyvin ne kaikki itävät, mutta on niinkuin vuosi vuodelta laatu huononeisi. Vartta kyllä lykkää kuin rytiä, mutta lehtiä tekee vähän. Kun olisi tullut sanotuksi sille Valpille, kun se meni sinne Saksaan, että tuo poika sieltä oikeat tupakin siemenet, niin että taivaan lehdillänsä pimentävät, mutta en hoksannut silloin ajatella. Siellä ne ovat tietenkin tupakit sitä mukaa kuin tykitkin… — — —
Tämä ylläkuvattu tapahtui vallankumoustalven edellisenä kesänä. Kun olin saanut selville, että Heikin ja Liisan ainoa poika Valppi, laiskan sitkeä nuori mies, oli joutunut aktivistien kanssa puheisiin ja heti suin päin retkelle, josta ei ollut arvannut uneksiakaan, tunsin kohta Heikkiä kohtaan aivan erikoista myötätuntoa. Monet kuumat päivät istuimme hänen rannassaan, minä ottaen aurinkokylpyjä ja hän hikoillen pelihousuissaan, sekä hartaasti haastellen maailmansodasta ja ryssistä. Usein Heikki kimpastui ihmettelemään venäläisten menoa, jota hän oli nähnyt kirkonkylässä, ja usein piirsin minä rannan hiekkaan helppotajuisia karttoja, valaistakseni hänelle suuren itäisen rynnistyksen tuloksia. Ja kun oli siitä selviydytty, palasimme pihaan, taas uudemman kerran vilkaistaksemme, kuinka siellä tupakit jaksoivat kasvaa. Eivät kasvaneet hyvin, vaikka heitä kuinka olisi kasteltukin lanta- ja järvivedellä.
Sattuipa sitten syksyllä tielleni eräs helsinkiläinen liikemies, jonka juuri piti lähteä laajoille kauppamatkoille Etelä-Venäjälle. Kerroin hänelle Heikki paran pulmasta ja sanoin: "Jos sinulla on sydän oikealla paikalla rinnassasi, niin tuo minulle pussillinen hyviä tupakin siemeniä. Jos niistä jotakin kasvaa, niin hyvät saat savut!" Ja ihme ja kumma! Muutaman kuukauden päästä tuli hän takaisin ja toi siemenet, vakuuttaen pyytäneensä parasta lajia. Nimeä ei pussissa kuitenkaan ollut. Siemenet olivat mustia ja hyvin pieniä, pienempiä kuin tavallisen helmiruudin jyväset ja kuin Heikin vanhat siemenet. Katselin niitä sangen suuresti epäillen, mutta piilotin ne kuitenkin visusti odottamaan kevättä ja kesää.
Tuli sitten se kevät, jolloin Suomen kansa ja eräät nuoret miehet rupesivat ajamaan häikäilemätöntä ja tinkimätöntä itsenäisyyspolitiikkaa. Vanhat herrat, heidän hännystelijänsä ja kaikki ne epäitsenäiset luonteet, jotka halusivat saada valtioviisaan ja "harkitsevan" maineen, haastoivat heitä tuontuostakin kaamealla äänellä historian tuomioistuimen eteen ja Josafatin laaksoon, puhuivat olkapäitään kohautellen "itsenäisyysdillestä", eivätkä olisi nähneet mitään niin mielellään kuin sen, että olisimme vannoutuneet kaikki Kerenskin hallituksen uskollisiksi ja lojaaleiksi kannattajiksi, koska he olivat sille sen kannatuksen luvanneet. Mutta Suomen kansa oli nyt härkä, jonka sarviin tarttuakseen nämä herrat olivat liian köykäisiä, huolimatta kaikesta mahdollisesta arvovallastaan. Turpa maassa ja sarvet tanassa mennä junnasi tuo maatiaissyntyinen härkä omaa tietänsä, kiskoen lopulta kaikki mukaansa, ja ohjaspoikana liehui sen rinnalla iloinen ja reilu paimen Uusi Päivä, jonka silmäniskun virkeys ei hetkeksikään lannistunut, ei silloinkaan, kun päämäärän saavuttaminen näytti peittyvän pilvenkorkuisen vaaran taa. Joka kerta kun pistin kynäni mustetolppoon puolustaakseni ja levittääkseni itsenäisyys-aatetta, ja katseeni sattui Heikin tupakin siemeniin, välähti mielessäni jotakin leikillisen vertauskuvallista: "Niin totta kuin noista melkein näkymättömistä siemenyisistä on pian versova mahtava kasvi, jonka salaperäinen voima tuottaa tyydytystä ja onnea miljoonille mies- ja naispuolisille tupakkisuomalaisille, niin totta putkahtaa maaperäämme heitetyistä itsenäisyydenkin tupakinsiemenistä kerran se puu, jonka varjossa vielä oljentelee sekin mukamas muita viisaampi joukko, joka on epäillen suhtautunut koko kylvötyöhön!"
* * * * *
Se oli ihana kesäkuun aamu, jolloin soutelin poikki soiluvan seljän Heikin mökille. Vastapuhjenneen lehden tuoksu, käkien taukoamaton kukunta ja kesäisen aamun mieluisat, kodikkaat äänet synnyttivät sielussa sen tunnelman, joka on tehnyt itsenäisyysasiasta suomalaisen uskonnon. Aate, päämäärä, vaatii kannattajiltaan uhrautuvaisuutta, uskoa, tunnetta, sitkeää innostusta, ja valitettavan monet ovat ne tapaukset, jolloin Suomenkin Tuomaitten negatiivinen järki tappaa toivorikkaan taimen, silloin kun sillä oli tarkoituksena riisua sen yltä vain estävät loiskasvit. Kun maailma on tehnyt eron vanhasta ja vaatii uutta luovaa työtä, silloin kysytään kaukonäköisyyttä, pelotonta, ja vanhoista muodoista irtautuvaa edesottavaisuutta.
Kun olin antanut Heikille pussin ja selittänyt asian, valkeni hänen muotonsa. Hän löi minua olkapäälle ja lausui seuraavan ytimekkään, kultaa kalliimman kiitoslauseen:
— Siinä se on mies!
Me raivasimme tupakkimaan mullan syrjään ja kannoimme siihen puolitoista — pari vaaksaa paksun kerroksen hyvää palavaa lantaa. Sen oikein pehmitettyämme ja silitettyämme levitimme siihen päälle kohtuullisen kerroksen mitä parasta ja kuohkeinta multaa, jonka ihan käsissämme hienonsimme kuin Ugglehultin putretin. Näin oli meillä oivallinen kylmä lava, joka varmasti pitäisi sangen tasaisen ja terveellisen pohjalämmön. Ja sitten ryhtyi Heikki pyhään kylvön työhön. Hän laskeutui penkkinsä ääreen polvilleen — jos hän olisi ollut ryssä, olisi hän varmasti tehnyt ristinmerkin, sillä hetki oli todellakin juhlallinen, mutta kun hän oli suomalainen, hän vain aatteellisella ilmeellä siirsi mällin toiseen poskeen — ja siroitteli tarkan harkinnan ja suunnitelman mukaan noita siemenyisiä maan mustaan multaan. Hellällä kädellä ruoputteli hän sitten mullan päälle, taputteli vaon tasaiseksi isällisellä varovaisuudella kuin olisi alla ollut lapsen pää, nousi vihdoin ylös, kynsi korvallistaan, sylkäisi ja sanoi:
— Siellä ne nyt ovat.