Sitten hän teki mietoa lantavettä, haki muuripadasta siihen lämmikettä, kasteli kylvöksensä hyvin varovasti, kynsi taas korvallistaan ja sanoi:
— Kyllä se nyt siltä haisee, että siinä sopii kasvaa ryssän tupakin.
Lopuksi vilkaisimme aurinkoon kuin nähdäksemme, oliko sillä sopiva asema taivaalla, ja jätimme niin kylvöksemme luonnon ja maailmanjärjestyksen kaikkien suopeitten voimien hoivaan.
Ja niin lähti kulumaan tuo vaiherikas kesä. Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta kuin vapauden ajan innoittamana. Kerenski hajoitti eduskunnan, bolshevikit ja sosialistit reuhasivat kuin viimeistä päivää. Stahovitsh ja Manner olivat kirjeenvaihdossa, kauroja kiiruhdettiin ostamaan ja jauhattamaan ennen niidenkin takavarikoimista, maailman kaikkeuden täytti ruudinsavu ja sanomaton roskaväen rähinä — mutta kaikesta tästä huolimatta kasvoivat ja kehittyivät Suomen itsenäisyyden suuri asia ja Olkkolaisen Heikin tupakit kuin ennakolta tähdissä määrätyllä varmuudella. Mitä siementä silloin keväällä heitettiin Suomen multaan, se iti ja oli taimella jo seuraavana päivänä. Ja kun aurinko sitä uupumatta lämmitti ja kasvattaja ruokki sitä sopivilla vesillä, suojeli voimainsa mukaan kylmiltä tuulilta ja hallaöiltä, ei säästänyt huolta eikä vaivoja, niin rupesipa, rupesipa tottavieköön Heikin tupakki työntämään sekä vartta että lehteä. Ja kun tulivat elokuun hedelmälliset hämärät, jolloin luonto ikäänkuin kilvan lihottautuu, olivat tupakit pian niin korkeat, niin paksuvartiset, niin mahtavalehtiset, että me huolestuen seisoimme Heikin kanssa niiden varjossa. "Mitähän tämä merkinnee, kun tupakitkin kasvavat tommottella vauhdilla?" kysyi Heikki, ja minä vastasin: "Itsenäistä, oman tupakin varassa elävää Suomea!" — — —
Se on täytetty. Siellä kaukana sisämaassa tähtikirkkaan pakkastaivaan alla uinuu talven valkeissa kahleissa tuo minun kesäinen soiluva järvenselkäni. Ja sen rannalla lumisten koivujen alla, nietoksien peitossa kuin metsähiiren lämmin pesä, on Heikin harmaja tupanen, jonka piipusta suitsuu ystävällinen savu yksinäiselle kulkijalle. Liisa, Heikin romuluinen akka, on tallannut kapean polun tuvan ja navetan välille, mutta muuta elonmerkkiä ei juuri näy. Piipittää joskus köyhä tiainen, istua ropsahtaa ylpeä teeri pihan urpukoivuun varistaen alas kuuraa, nauskahtaa pakkanen navetan seinässä, mutta pian on taas kaikki äänetöntä talvea, juhlallista tähtiyötä, lumikiteistä päivää tahi ulvovaa lumimyrskyä. Järkähtämättä istuu tupasessaan Olkkolaisen Heikki parsien rysiään ja verkkojaan, ja yhtä järkähtämättä istuu hänen suupielessään myös tuo hänen uskollinen nysänsä, jossa on posliinikoppa ja lyhyt notkavarsi. Alituisesti tupsahtaa siitä nokista ja matalaa lakea kohti kodikas savukiehkura, kuin uskollisen piskin hännän heilahdus, merkkinä isännän hiljaisten aatosten askarteluista. Saapuupa silloin eräänä kuuraisen pakkasen päivänä Heikinkin tupaan, jossa hän istuu töppösissään ja pukinnahkaturkissaan pörröisenä kuin orava oksalla, ihmeellinen sanoma siitä, että nyt on täytetty suomalaisenkin kansallisuuden suuri pyrkimys. Kuuluupa silloin Heikin piipusta muutamia kiireellisiä kurahduksia, pullahtaapa posliinikopasta ja suupielestä ilmoille muutamia upeita savupilviä, lennähtääpä käpy kädessä entistä sukkelammin, kunnes samalla kaikki hiljenee, kun mielen täyttää miehekäs, oudosti nostattava tunne siitä, että nyt sitten Suomenkin kansa saa todella alottaa elämää "oman tupakin varassa".
(9/1 18.)
Märkälän vaarin joulu.
(Jääkäreitä muistellessa.)
Märkälän vanhasta vaarista tuntui, että nyt lähestyvässä joulussa oli odotusta enemmän kuin koskaan ennen. Kun hän juhlan aluspäivänä toimitteli pihalla ja tallissa pieniä vanhan miehen askareitaan, ei hän mielestään muka kyllin kiireesti ehtinyt saada niitä "pois tieltä". Ei hänellä ollut pienintäkään asiallista tietoa siitä, mitä hän tässä muka odotteli, mutta sydämessä oli nyt kerta kaikkiaan sellainen tunto, iloisen odotuksen tunnelma — tänä jouluna.
Ja hän oli huomannut, että samoin oli muidenkin laita. Nuori isäntä kulki ja teki työnsä tapansa mukaan vaiti ollen, mutta kaikki kävi entistä suuremmalla reippaudella. Kun hän lähti renkien kanssa heinien hakuun, hyppäsi hän rekeen niin että liisteet rusahtivat, ja kun hän sieltä palasi, tyhjennettiin häkit sellaisella kiireellä kuin olisi oltu tulipalossa. Ja vanha emäntä tuossa kulki lynkytti pirtin ja navetan väliä kuin olisi aina paras lehmä ollut poikimassa, nuori emäntä iski kangasta uutterasti kuin kilpakudonnassa, ja pikku pojat pyörivät permannolla silmät odotuksen kirkkaudesta sädehtien. Sitä se oli samaa kaikilla — iloisen ja riemullisen odotuksen tunnelmaa.