Vanhus meni hämyiseen pirttiin, jota lyhyen talvipäivän alkava hämärä rupesi jo tummentamaan. Lännen akkunasta loisti punakeltainen taivaanrannan viiva, jonka takaa ei aurinko näihin aikoihin sanottavasti kohonnut. Luminen ja hiljainen luonto vartioi hiljaa omaa hetkeänsä, odotti sekin kaivattuansa, kevään riemuitsevaa ja onnekasta takaisin tuloa. Sitä tunnelmaa oli nyt kaikkialla — luojan kiitos. Vanhus huokasi, istahti paikalleen pöydän takanurkkaan ja vaipui mietteisiinsä, niihin tavallisiin, enimmäkseen suruisiin ja rukoileviin, mutta nyt kuitenkin kuin toivon kirkastamiin.
Luoja, näitä jouluja! Outoina kuvasarjoina liikkuivat mielessä ne salaperäiset tapahtumat, jotka olivat antaneet hänenkin kotinsa viime jouluille niiden päätunnelman. Kuin mahtava tulvavirta oli uusi aika temmannut heidänkin, rauhallisten maalaisten mielet ja ajatukset pois tavallisesta arkielämästä, aprikoimaan vapautta ja sen hintaa. Kuinka outoa ja sydäntä vavistuttavaa, mutta samalla kuinka väkevästi mieltä kiehtovaa ja kutsuvaa! Hän, vanhus, jonka elämä oli viime vuosikymmenenä väistynyt syrjään kuin lumiauran tieltä, joka oli tuntenut itsensä mahdottomaksi kaikkeen siihen, mitä nyt oudoin elein ja sanoin puuhattiin, olikin huomannut tämän viimeisen yrityksen itselleen tutummaksi kuin muille. Hänestä oli äkkiä tuntunut kuin olisi hänen korvissaan kajahtanut vanhatestamentillinen pasuunan puhallus, joka herätti Israelin kansan nukkuvan leirin heidän korpivaelluksensa aikana. Hänen sydämensä oli äkkiä vallannut uusi tulinen viha, kuin Herran käsky, noita amalekilaisia vastaan, jotka olivat pitäneet orjuudessa valittua kansaa, ja hän oli ilokseen löytänyt liittolaisen nuorimmassa pojassaan, Juhossa, joka oli nyt poissa.
Kaksi vuotta sitten — niin — sitä joulua ei tässä talossa koskaan unohdettaisi. Juho oli tullut Helsingistä kotiin jo syksympänä eikä ollut ruvennut tekemään tiliä luvuistaan. Oli vain sanonut, ettei hän nyt joutanut lukemaan — oli tärkeämpiä tehtäviä. Ja sitten hän oli taas äkkiä lähtenyt, eikä ollut kirjoittanut mitään. Ja koko maailma oli ollut outojen huhujen ja hirveän, masentavan painostuksen alaisena.
Voi niitä silloisia harmaita joulupäiviä! Kuin kuritushuonevanki oli hän yritellyt askareitaan, kuin haudan partaalla horjuen oli mummo liikkunut pihapolkujaan, nuoren isännän otsalla oli asunut synkeän vaitiolon varjo ja nuori emäntä oli vetänyt huivinsa alemmaksi otsalleen. Ja pikku Pekka puhui saksalaisistaan ja tykeistään puoleksi kuiskaamalla, peuhatessaan pirtin lattialla. Juhoa ei kuulunut.
Vanhus muisti, että häntä oli jouluiltana suorastaan pelottanut. Saunassa oli oltu vaiti ja jouluevankeliumin kävi hän lukemassa omaistensa kanssa omalla puolellaan, välttääkseen sitä pilkan ilmettä, joka oli sosialistisen rengin naamalla sellaisiin asioihin kosketettaessa. Ja vielä myöhään illalla odotti hän kaipaavalla sydämellä Juhoa, mutta häntä ei kuulunut. Lieneekö hän milloinkaan pitkän elämänsä varrella, suurimpien onnettomuuksienkaan aikana, kallistunut vuoteelleen niin masentuneella ja hädässä apua huutavan sydämellä kuin tuona jouluyönä? Hän oli vielä viime kerran viivytellyt portailla pimeässä ja teroitellut kuuloaan, eikö alkaisi mäen takaa helistä se tuttu tiuku, joka oli hänen vanhan sydämensä suurin ilosanoma, mutta mitään ei kuulunut. Paksukarvainen Pilkki kävi hieraisemassa päätään hänen polveensa ja haisteli yön ilmaa kostealla kuonollaan, suuria lumihiutaleita satoi hiljaa ja lakkaamatta, salaperäisen äänettömästi, kunnes lopuksi tuntui siltä, että nyt on maailma kuollut, nyt peitetään sitä käärinliinoilla lopullista hautausta varten…
Mutta sitten yön pimeimmällä hetkellä, kun vanhus oli saanut ensimäisen levottoman unensa päästä kiinni, hän heräsikin samalla siihen, että ikkunaan koputettiin. Säikähtäen kompuroi hän katsomaan ja oli ilosta ymmällä nähdessään, että se olikin Juho. Oli vain myöhästynyt ja pyrki tänne vaarin puolelle, etteivät lapset heräisi.
Mutta heti kun Juho oli päässyt sisään, huomasi hän, että nyt eivät olleet asiat oikein. Poika ei antanut tehdä tulta, ennenkuin oli peittänyt ikkunat tarkoin, ja hänen silmänsä kiilsivät niin terävästi. "Kiireesti, vaari, kiireesti ja hiljaa hevonen valjaisiin ja evästä kokoon! Ei ole aikaa viivytellä, sillä hurtat ovat kintereillä!" Ja hän oli nopeasti selittänyt vaarille kaikki, joka oli heti asian oivaltanut — mummo tuolla jo menikin tuvan puolelle, josta pian saapuivat vaarin puolelle kaikki.
Oltiin hiljaa, sillä jokainen ymmärsi, ettei ollut enää hyötyä pidätyksestä, kun oli kysymys pelastuksesta. Nuoren isännän huulilta kirposi kiivas moitteen sana ja Juhon silmät välähtivät oudosti, mutta silloin puuttui hän, Märkälän vaari, asiaan. "Oikein teet, poika", sanoi hän lujasti, "oikein, ja jos olisin nuori, tekisin samoin. Sinä ja toverisi olette ainoat miehet tässä mitättömässä maassa!"
Ja silloin oli nuoren isännänkin ilme kirkastunut ja hän oli lyönyt Juhoa olkapäälle: "Nyt lähdetään." Ja hiljempaa oli hän virkkanut: "Käydäänkö naapurissa mennessä?" "Käydään", oli Juho matalasti vastannut. Vaari oli kyllä ymmärtänyt, kenelle Juho oli tahtonut viimeiset hyvästinsä sanoa, ja hänen sydäntänsä kirveli ajatus, mitä kaikkea ihmisonnen hellyyttä siinäkin uhkasi ijäksi särkyä.
Mutta nuori isäntä oli taas toimintapäällä. Riuskasti hyppäsivät veljekset rekeen, joka vilauksessa ja äänettömästi hävisi talven yöhön, edessä musta ori kuin kummitus. Ja monta tuntia ei ollut kulunut, ennenkuin uudet miehet olivat vaarin ovelle koputtamassa ja sisään pääsyä vaatimassa — röyhkeät sortajan kätyrit, ja vielä suomalaisten petturien opastamina. Mutta vaari oli vanha ja tyhmä, eikä ymmärtänyt mitään, enempää kuin mummo ja muukaan väki… — — —