Pirtissä oli jo aivan pimeä. Ovi aukeni ja sisään tulivat keveät askeleet. Vaari tunsi ne hyvin — ne olivat sen, jolle Juho oli silloin mennyt naapuriin hyvästejä sanomaan. Siitä hetkestä olivat he, vanhus ja nuori tyttö, liittyneet yhteen kuin liittolaisiksi. Niin monta kaunista kuvaa vilahti siinä vanhuksen mielessä, ja keskeisenä oli niissä aina sininen silmäpari, joka usein kyyneleisenä, harvoin iloisena, odotti tietoja ja lohdutusta. Siinä oli ollutkin vaarilla tehtävä. Hän oli ymmärtänyt, että silloin kun nuoret tekevät tällaisen uhrauksen, on kotiin jääneiden pyhä velvollisuus pitää heitä ja heidän omaisiaan yllä järkkymättömällä uskolla, luottamuksella ja rohkaisulla, että ne, jotka penseinä taipuen sorron, alle rupeavat halpamaisella epäilyksellä ja pilkallakin tällaista asiaa arvostelemaan, tekevät hengessään täydellisen isänmaan petoksen.
— No mitäpä sille Liisulle nyt kuuluu? sanoi hän tytölle, joka vaiti ollen oli istahtanut hänen viereensä.
— Ka… vastasi tyttö… mitäpä tässä? Pistäysin vain kuulemaan, että miten teillä täällä joulu…?
— Älähän hätäile, lapsi, vastasi vaari. — Saatpa nähdä, niin Juho tulee kotiin. Minä näin unta viime yönä, että oikeata kämmentä kutkutti, ja se merkitsee aina suuria saamisia.
Tyttö nauraa heläytti pienen naurun.
— En minä enää pelkää Juhon puolesta — pian ne tulevat sieltä kaikki.
Hänen äänensä oli toivova ja pehmeä, täynnä kaikkea sitä hienoa tunnelmaa, jota voi olla väin odottavan nuoren naisen äänessä. Vaari ryähti leikillisesti ja kysyi:
— Jokos te sitten menette heti naimisiin?
Tyttö hypähti ylös ja sanoi ulos rientäessään:
— No ihan sen ijankaikkisen pilkun päällä! — — —