Ja sitten se sitä seuraava joulu! Märkälän vaari muisti silloinkin istuneensa tässä samassa paikassa. Hänen vanha harmaa päänsä oli painunut väkiselläkin käsien varaan, sillä eihän sitä tahtonut jaksaa pystyssä pitää, kun muisti tuhansien perheiden yhteisen, tutun surun, hiljaisen, sanattoman, pelokkaan murheen, joka viipyi mielessä kuin salon yllä harmaa pilvinen päivä, koskaan toivon säteeksi kirkastumatta. Vaarille oli jäänyt mieleen kuva tuosta yöllisestä raskaasta lumisateesta, joka hiljaa ja taukoamatta peitti Suomen maata kylmään vaippaansa. Siinä oli jotakin kammottavaa tuossa salavihkaa yön helmassa, maailman pimeimpänä aikana tapahtuvassa hautaustyössä. Tuntui kuin rinnan päälle olisi kasautunut painoa vähitellen, huomaamatta, kunnes herääkin pian siihen, että henkeä ahdistaa. Paino rinnalla tulee yhä tukalammaksi, hengitys käy vaikeammaksi, tuskan hiki pusertuu otsalle. Täytyy saada ilmaa keuhkoihin, täytyy karata pystöön, ravistaa paino rinnalta, karjaista kuin korven karhu korjuultansa. Ja samalla tuntuu kuin jossain siellä syrjempänä vaanisi kaksi pirullista silmää, että "joko kuoli", "joko tukehtui", vai "vieläkö nousee hengissä nietoksesta".
Kun Märkälän vaari pääsi yksinäisissä kuvitelmissaan näin pitkälle, ei hän tavallisesti voinut enää hillitä itseänsä. Riemun ja ylpeyden tunne siitä, ettei kuollut, ei tukehtunut, vaan nousi kuin nousikin nietoksesta, täytti hänen sydämensä niin, että hänen täytyi nousta kävelemään. Hän astua nykytteli ikkunan ääreen ja kuin ilkkuen hihkaisi ulos pimeyteen sille vaanivalle silmäparille, että ähä kutti, sinä kirottu! — — —
Ilta oli kulunut jo pitemmälle. Märkälän vaari astua nykytteli saunaan ja katseli korkeuden kirkkaita tähtiä, jotka loistivat avaruuden mitattomasta kaikkeudesta. Niin satumaisen rikkaana hopeiltansa hohteli ja säkenöi linnunrata, ja Väinämöisen viikate viittoi tulevaisuuteen kuin profeetan sauva Kuolleen meren äärellä. Vaarin sydämeen virtasi joulurauha kuin lieden lämpö ankarassa pakkasessa tehdyn työpäivän jälkeen, eikä sitä sieltä karkoittanut se hanurin ritkutus, jolla kansainvälinen köyhälistö oli läheisellä työväentalolla rauhanjuhlansa alottanut. "Se on roskaa", päätteli vaari lujasti, "paljasta roskaa. Kun kerran tuosta vaaran takaa nousahtaa se uusi päivä, niin ne pakenevat piiloihinsa kuin yököt." Ja vaari teki saunan ovesta sisään pujahtaessaan lujan käden liikkeen.
Ja kuta enemmän hänen vanha ruumiinsa vetreytyi saunan lämpimässä, sitä nuorteammaksi näytti hänen sielunsakin käyvän. Hän käveli lattialla pystöpäisenä ja suorana kuin ennen nuorena, ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina. Nuori isäntä katseli häntä hymyillen syrjästä, anteli vesiä ja autteli, mutta vaari ei pannut siihen mitään huomiota. Hänen sielussaan oli tapahtunut niin ihmeellinen ja salaperäinen toivon nousu ja henkinen vapahtuminen, että kaikki hänen ajatuksensa olivat kiintyneet siihen. Hän vertasi itseään siihen vanhaan Simeoniin, joka kerran suuren ilonsa hetkellä lausui kiitoksensa siitä, että pääsi rauhaan menemään, ja kun hän saunasta palatessaan seisahtui hetkeksi talviseen yöhön, tunsi hän sielussaan sellaista avartunutta juhlarauhaa, että hänen täytyi ristiä kätensä. Niin hiljaisena ja odottavana oli nyt talvinen yö, kirkkaana kaartui nyt taivas Suomen yllä, ja käärinliinat olivat muuttuneet valkeaksi juhlapaidaksi.
Kun vaari tuli pirttiin, roihusi siellä kirkas pystyvalkea. Hänen silmiänsä häikäisi hiukan, eikä hän aluksi erottanut muita kuin Liisan, joka hypähti häntä vastaan. "Ka, täällähän se Liisukin", sanoi hän ystävällisesti, samalla huomaten, että tytön silmät olivat niin oudon kirkkaat ja että muutkin tuntuivat olevan kuin hämillään. Ja samalla tulikin tuolta hämyisestä nurkasta korkea nuoren miehen vartalo, ilmestyivät vaarin eteen nuo tutut kulmakarvat, terävät silmät, avoin otsa ja "ryövärin rinta". Vaarilta putosi vaatemytty kädestä ja hän tapaili ilonsa yltäkylläisyydessä:
— Ka… Juhokin!
(22/12 17.)
Jurvelinin "monarkisti".
(Kapinakevään tunnelma.)
Soudeltiin siinä Jurvelinin kanssa ensi kertaa viimekesäisillä verkkovesillä ja harkittiin, kannattaisiko laskea pyydyksiä ruohottomaan ja tyhjältä näyttävään veteen. Puhalteli kolkko tuuli, maisemilla oli alakuloinen, kylmähkö iltavalaistus, ja puhkeavilla lehdillä viluinen väritys. Jurvelini vilkaisi taivaalle ja sanoi huolestuneena: