— Ne sinun pyssysi ne veivät. Oliko ne kalliitkin?
— Olihan ne kokolailla.
— Vai niin. Mihinkähän h—tiin nuo lienevät ne haudanneet? Se oli se Suhosen syötävä, joka on ikänsä ollut kaikkien riesana — ketale. Että tämä muka on työväen tasavalta. Tasavalta…
Jurvelini käänsi päätänsä ja osoitti kyllästymisen ja vaivautumisen merkkejä. Hallitsin hetkisen venettä taitavasti ja kysyin:
— Eikös Jurvelini sitten olekaan tasavaltalainen?
Hän vilkaisi minuun tuuheitten kulmiensa alta, sylkäisi ja sanoi:
— Eh!
Soudettiin taas kotvanen vaiti ollen. Katse kiintyi seuraamaan iltaisen luonnon omituista, hentoa kauneutta. Laaja selkä ja sen takaa korkeina siintävät vaarat uivat kullassa, kaukaa helähdytteli keväisen näyttämön uupumaton statisti, käki, sointuvaa, mutta yksitoikkoista lauluansa. Mikä lienee ollut, mutta tänä keväänä oli tuossa rusokuulakkuudessa jotakin niin sanomattoman alakuloista, masentavaa, surumielistä. Unehtui sitä katsomaan ja miettimään, kaivelemaan sitä taakkaa, joka on kaikilla sydämen pohjalla.
Sivutse lensi urossorsa. Illan valaistus kimmelsi kauniisti sen keväisen upeassa muuttopuvussa. Lahden perältä kuului rakastunut "änk-änk-änk"… Jurvelini havahtui ja sanoi:
— Siinä asuu joka kesä poikue tuossa lahdessa. On niin korkea kaislikko, ettet sinäkään pääse niitä pyssyrämälläsi ampumaan. Eikähän sinulla nyt pyssyjä enää olekaan…