Hän hymähti kuin itsekseen ja jatkoi:
— Vanhan on soma nähdä nuorten kuhertelua. Virkoo kuin entiselleen.
— On tainnutkin Jurvelini olla aika veitikka parhaimmillansa teutaroidessaan?
Hän siveli ylpeästi rinnalla lainehtivaa harmaata komeaa partaansa, hymyili ja vastasi:
— Onhan sitä toki, tässä kihlakunnassa, tuota Jurvelinin alaa… Ja ne on kaikki valkoisia poikia! — — —
Verkot oli laskettu ja tuuli kantoi ja keinutteli venettä hiljalleen. Jurvelini oli tullut puhetuulelle, mutta hänen keskustelunsa liikkui nyt aloilla, joille on mahdoton siirtyä sellaisen, jota ei ole koskettanut, ainakaan erikoisemmin huomattavasti, kuten intiaanit kuuluvat sanovan, "suuri henki". Ne puheet ovat aivan ainoita laatuansa ja niitä sopii kuunnella silloin, kun tekee mieli seurata ihmisajatuksen hyppyjä ilman mitään järjen valjaita. Lopuksi pysähdytin hänen esitelmänsä:
— Älä höpsi, Jurvelini, turhia!
Hän säpsähti ja tuli heti viisaaksi. Lähdettiin soutelemaan iltaisia alakuloisia vesiä huvilan rantaan, josta kohosi vaisu saunasavu. Tuuli toi sen hajua ja herätti jo järvellä lämpimän saunatunnelman. Rannan puutarhassa työskenteli vielä kumarassa ja vaiti ollen vanha vaimo. Hän veti huivin silmilleen, mutta me kerkesimme nähdä, että hän oli itkenyt. Kysäisin Jurvelinilta:
— Mitähän se eukko itkeskelee?
— Sen oli poika punakaartissa, murhasi pari kylän isäntää, ja tuli asianomaisessa järjestyksessä aikanaan teloitetuksi. Se itkee tuo akka nyt sitä ainutta poikaansa.