— Taitaa olla vain yhtä pientä ja pitkää tasavaltalaista karjaa?
— Tasa-, tasapa-tasavaltaista lirua täältä nousee… Peukalon pituista, sormen paksuista… Ähä… ähä… Annappas haavi tänne… No voi sun. Kas niin… Kovasti potkii… Nyt siellä on… älä helkutissa karkaa… Odotahan, kun ma saan haavini tällättyä allesi… Kas niin… No siinä tulikin oikea monhaarkisti…
Ja voitonriemu ja jalon kalamiehen sanoin kuvaamaton onnen ilme kasvoillaan Jurvelini nosti venheeseen oikea ukkolahnan, joka selittämättömän kevytmielisyyden puuskassa oli lähtenyt liian aikaisin keväisille retkilleen, joutunut vaarallisille vesille ja viimein vihollisen ketjuun, joka oli armotta hänet vanginnut. Tuossa se nyt makasi ruskean pulleana ja leveänä, suu avuttomana auki ja tehden vielä viimeisiä kömpelön voimakkaita ponnahduksia. Sen päässä oli jonkunmoisia rasvapahkoja ja yleensäkin se ansaitsi sekä näöltään että kooltaan, esiintymiseltään ja juurevalta tukevuudeltaan todellakin tuon suuriarvoisen kunniamaininnan "monhaarkisti". Katselin sitä suurella myötätunnolla ja tunsin kauhistuvani, kun Jurvelini rantaan päästyämme otti puukkonsa ja armotta iski sen kalan lihavaan ja leveään niskaan, perkaten sen niin kuin lahna on perkattava. — — —
Tuli taaskin poutainen päivä, jolloin tuuli ajeli pilviä pitkin taivaan lakea, heilutteli ruislaihoja ja tukisteli keväistä koivikkoa. Isännät kiroilivat pelloilla hevoskoneilleen, punakaartilaiset tekivät kyräten työtänsä, lapset ilakoivat puutarhassa, ja Jurvelinilla olivat ne hänen omat hommansa, puuhansa ja puheensa.
(8/6 18.)
Taistelu vihreästä madosta.
(Kesäinen kuva helteisiltä päiviltä.)
Olen nukkunut hyvin ja nähnyt ihania unia, jotka eivät häiritse, vaan väikkyvät mielessä kuin kaukaiset satukangastukset taivaan rannalla. Astun viileään tupaan ja nautin aamiaista, jonka eräät valkoiset, pehmeät ja huoltapitäväiset kädet ovat pöydän päähän minulle varanneet. Mielessäni herää hyviä päätöksiä, muistan hellettä, nääntyvää puutarhaa, ja tunnen taipumusta ahkeruuteen, siveyteen ja jumalanpelkoon. Astun ulos.
Mutta jo portailla tarttuu aamun aurinko minuun kiinni täydellä voimallaan. Sen säteet tulevat sakeasti kuin persialaisten nuolet tai kuin ahjon kuumuus jättiläispalkeen torvesta, ja tunkeutuvat silmänräpäyksessä joka paikkaan. Tunnen kuinka ytimeni pehmenevät, lihakseni veltostuvat, aivoni verhoutuvat jonkunmoiseen sini-autereeseen ja hyvät päätökseni sulavat kuin voinokare. Kuin tajuttomana horjun pihakoivun juurelle, johon istahdan velttona, mutta sanomattoman tyytyväisenä, alistuen nöyrästi siihen, mitä nyt ei tällä hetkellä voi muuksi muuttaa. Tylsyydessäni päinvastoin tapailen joitakin muhamettilaisen kohtalouskon voimasanoja, niitä kuitenkaan muistamatta, ja välähtääpä mielessäni, että laiskoilla italialaisillakin on joku lauseparsi, joka sopii erinomaisen hyvin tähän tilanteeseen, — mutta mikä se on, sitä en nyt välitä tarkemmin pohtia.
Allah il Allah! Kuin unessa tunnen, kuinka Suomen suuri, korkea ja ihana kesäpäivä on täyteläisenä ylläni ja ympärilläni. Järven pinta on tuossa kuin kuvastin, — kaakkuri vain, tuo komea ja arvokas lintu, on sen hopeapintaa rikkomassa. Väliin pistää se nokkansa veteen, nostaa sen taas, kunnes päästää haikean valitushuudon, joka vihdoin päättyy kiirastulessa opittuun hirveään parkunaan. Minä herään, heristän sille nyrkkiäni, mutta en huolikaan uhata enempää. Ilmasta kuuluu tuhansien poutiaisten ja muiden hyttysten katkeamaton surina. Tuossa tulee kovalta pominalla suunnattoman suuri ja kaunisvärinen kimalainen. Se lentää raskaasti ja vaivaloisesti, ja töksähtää vihdoin avuttomana eteeni ruohikkoon. Se on selvästi aivan päissään, miliisivalmis, ukkopaha! Tuota ajatellessani kihoo makea mesi kielelleni, ja osanoton puuskassa autan sen jälleen ilmoille sakeasta tureikosta. Samalla helähtää tuosta edestäni rannalta kirkas nauru. Nostan silmäni ja näen jotakin piirteiltään sopusuhtaista, valkoista, joustavin ja ujoin askelin — polvet visusti yhdessä — menossa veteen. Se helmeilee kullan kuultavalta maidonvalkealla iholla. Selviän ja kysyn: