— Uimaanko sinä menet?
Pehmeä ja miellyttävä ääni naurahtaa:
— Niin, tule sinäkin!
— En uskalla. Minulla on pirullinen noidannuoli ristiluissani…
Koko olemukseni valtaa sanomattoman mieluinen, lievästi eroottinen tunnelma. Ummistan silmäni ja pidän siitä kiinni kuin autuudestani, samalla nauttien syreenin tuoksusta, jota tuskin tuntuva tuulenhenkäys kantaa minun, onnen kultapojan, nautittavaksi jostain tuolta puutarhan puolelta.
* * * * *
Olin huomannut sen jo äsken, kun se pudota napsahti jostakin yläpuoleltani paidalleni ja siitä eteeni maahan. Sehän oli suuri mato, vihreä ja lihava iljetys, ainakin 2 1/2 cm pitkä. Tuossa se nyt makasi liikkumatta, puoliympyrän muotoisena kyljellään. Vatsapuolella olivat jalantapaiset käppyrässä kuin mäyräkoiralla, ja leuat, tai mitkä ne nyt ovat, muodostivat samanlaisen kuvion kuin lehmän sarvet. En ollut pannut siihen äsken huomiota, sillä sen ulkomuoto, ryhdittömyys ja luuton täyteläisyys loukkasi esteettisiä tunteitani, mutta nyt kiintyi katseeni siihen väkiselläkin. Sen ympärillä tapahtui nimittäin jotakin.
Mato, joka vielä äsken maata pötkötti kuin olisi vasta päättänyt kahdeksantuntisensa, teki nyt kiivaita, joskin yksitoikkoisia liikkeitä: se käpristihe kokoon ja oikaisihe taas niin voimakkaasti kuin saattoi. Mutta selvästi näki, ettei tuossa lihavassa otuksessa ollut sanottavasti voimaa. Sen hermostus ja hätä oli kuitenkin silminnähtävästi hyvin suuri, vaikka en heti huomannut, mistä se johtui. Olin luultavasti kumartuessani sitä katsomaan karkoittanut pois levottomuuden aiheuttajan.
Olin liikkumatta ja tarkastelin viekkaasti ympärilleni. En nähnyt aluksi muuta kuin tuon kimalaisporhon, joka selvitteli humalaansa apilan kukalla, eräitä sinitakkeja, joista yksi kuin minua imarrellaksensa teki ylöspäin moitteettoman saltomortalen (selvä nousukastyyppi!), ja suuren hapsenkakkiaisen, joka viittasi minulle uhkaavasti pitkällä, mustan- ja harmaankirjavalla tuntosarvellaan. Mutta sitten huomasin läheisellä kuminan lehden varrella jotakin, joka herätti epäilyksiäni, ja minä kumarruin siis sitä tarkastamaan.
Arvoisa lukija kuvailkoon itselleen isommanpuoleisen muurahaisen, esim. sellaisen, jotka asuskelevat lahossa puussa tahi minun eteiseni alla. Ottaen tämän pohjatyypiksi venytämme nyt ensinnäkin elukan peräpuolen noin kahta vertaa pitemmäksi ja ohuemmaksi, kuin joksikin oikean ampiaisen takarustingin ensimäiseksi heikoksi aavistukseksi. Sitten venytämme otuksen vyötäisiltä ompelulangan ohuiseksi, teemme jalat ainakin neljä kertaa pitemmiksi, annamme leuoille vielä lisätukevuutta, ja pistämme veitikalle lopuksi hartioihin pitkät ja ohuet kalvosiivet, jotka lepoasennossa ovat pitkin selkää kuin lumiauran kyljet. Niin on meillä valmiina jonkunmoinen ampiaisen pilakuva, sen ja hankisääsken sekasikiö, joka ei — se myönnettäköön — ole omiaan ensi näkemältä herättämään mitään sanottavaa kunnioitusta. Sitä siinä katsellessani paljastui muististani Antti-maisterin aikoinaan sinne ajama vaillinainen alkeiskurssi hyönteisopissa, kunnes vihdoin tein rohkean päätöksen: eversti tuossa kuminan oksalla ei ollut mikään muu kuin n.s. hiekka-ampiainen. Nyt siis saadaan nähdä!