Se istui siinä vilpittömän ja viattoman näköisenä. Pidin sitä herkeämättä silmällä, arvostellen sen pituuden, sääret pois luettuna, noin 1 1/2 cm:ksi. Vihdoin minusta tuntui, että sillä oli naama ja että se ajatteli: niin kauan kuin siinä töllistelet, en liikahdakaan! Rupesin siis pitämään silmällä tuota matoa arvellen, että tottapahan tulet alas oksaltasi, jos sinulla on sille mitä asiaa. Ja aivan oikein!
Oltuani hiljaa hetkisen tuoksahtikin äkkiä pöly madon äärellä ja ampiainen tarrasi sen lihavaan niskaan hirveillä leuoillansa, joissa tuntui olevan kunnioitettava voima. Mato käpristeli epätoivoisesti, mutta ei saanut karkoitetuksi tuota peijakasta selästään. Sekin tuntui pitävän kiirettä. Kuin tuskassa haeskeli se madon selästä jotakin, jonka löytäminen tuntui olevan sille tärkeämpää kuin kaikki tulevainen autuus, ja kuin tuskassa koetti mato myös estää sitä siitä. Mitä hirmuja tapahtuikaan silmäini edessä! Oliko maassamme nykyisin niin yleiseksi käynyt luonnoton ristisiitos tarttunut hyönteisiinkin, tehden mahdolliseksi väkivaltaisen kroaseerauksen tuon lihavan madon ja oudolta näyttävän piikkiniekan välillä? Koko siveellinen luontoni nousee kapinaan tällaista otaksumaa vastaan, ja minä valmistaudun jo väkivaltaisiin toimenpiteisiin estääkseni tekeillä olevan raiskauksen, kun samalla huomaan ajatukseni tieteellisen luonnottomuuden ja pidätyn siveyden suojelemista tarkoittavista aikeistani. Ja pian onkin ratkaisu käsillä.
Tuo hurja noitatanssi madon selässä on loppunut. Ampiainen kääntää äkkiä takapuolensa alaspäin ja — oi kauhua — paljastaa siitä ainakin kolme milliä pitkän painetin… Maailma mustenee silmissäni… Nyt se antaa piikillään madolle sellaisen perusteellisen ja kauhean jurauksen, että se tuntuu omissakin hermoissani kuin veitsen viilto. Tyrmistyneenä näen, että tuon konnanteon, tuon salamurhan tehtyään peto samalla irroittaa aseensa ja pakenee tuohon samaan kuminaan, istuen siellä kohta niin viattomana kuin ei olisi koskaan pahanteossa ollutkaan.
Käännyn tarkastamaan hänen uhriaan. Sen liikkeet eivät ole enää niin voimakkaat, sen käpristelyt raukenevat, sen lihava ruumis värisee tuskasta. Nyt se on liikkumaton, suora, kuin ruumisarkkuun valmis. Tuhannet hyönteiset tuntuvat laulavan sen kuolinvirttä, ja minäkin huokaisen tämän kaikesta päättäen tarkoituksettoman murhan — ehkä himomurhan? — edessä, kun alkaakin murhenäytelmän toinen näytös.
Nähtyään, että mato oli liikkumattomana ja että kaikki ympärillämme oli täysin rauhallista, lennähti ampiainen uudelleen madon kimppuun. Se iski taas siihen leukansa, oikaisi pitkät säärensä, otti madon säärtensä väliin, ja niin sitä lähdettiin. Arvoisa lukija! Laskeudu kontallesi, niin että viisimetrinen tukki jää jalkaisi väliin, iske leukasi tukin niskaan ja lähde kuljettamaan sitä niin, että hiekka sinkoilee. Yritettyäsi tätä ymmärrät, mikä voima piili tuossa äsken niin halveksien kuvaamassani peijoonissa. Ällistyneenä seuraa sitä kätevyyttä, sitä teknillistä taitavuutta, sitä neuvokkuutta ja tarmoa, jolla ampiainen matoansa käsittelee. Ja tuloksena on, että mato lähtee hilumaan nopeasti ja varmasti poispäin. Innostuneena lähden seuraamaan sen kulkua, laskeutuen kontalleni, että voisin nähdä paremmin. Viereeni ilmestyy kaksi raikkaalta järvivedeltä ja puhtaalta iholta tuoksuvaa jalkaa, joiden omistajatar kysyy herttaisesti:
— Huppanaksiko sinä olet tullut?
Minä en jouda vastaamaan, jolloin hänkin laskeutuu kontalleen viereeni. Selitän silloin hänelle aseman muutamin sanoin, sujautan kuin huomaamatta käteni hänen vyötäisillensä ja niin lähdemme yhdessä varovasti konttaamaan ampiaisen perään. Naapurin isopartainen isäntä, Jurveliini, joka on ollut hulluna neljäkymmentä ajastaikaa, päästää aidan takaa kumean hyväksymisnaurun tämän nähdessään; hänen hulluutensa ilmenee näin helteillä siten, että hän konttailee pitkin aitovieriä ja syö suolaheinää. No niin, me menimme siis ampiaisen perässä.
Se kuletti saalistaan väsymättömällä tarmolla. Oli menty jo noin neljä metriä, kun eteen tuli isonpuoleinen laakea kivi. Vetäen ja työntäen, laahaten ja ponnistellen aivan uskomattoman tarmokkaasti, kuin unkarilaiset haalatessaan jättiläismörssäreitä Karpaattien huipuille, sai se madon ensin kivelle ja sitten pian sen toiselle puolelle. Arvelematta pudottautui se saaliineen jyrkänteestä alas ja pysähtyi hetkeksi huokaamaan ruohon korrelle.
Voimien kokoaminen olikin tarpeen. Ampiaisen takapuoli rupesi tykyttämään kiivaasti, sillä se huomasi samalla, että viisi muurahaista lähestyi matoa kiireesti, nähtävästi kaikkea muuta kuin ystävällisissä aikeissa. Nuo metsien sotarosvot olivat aina kaikkea vapaata saalistamista häiritsemässä, käsittäen vapaudeksi vain sen, että itse saivat olla kaikkia muita isännöimässä. Mutta tällä kertaa ne erehtyivät. Nähtävästi aivan synnynnäisenä strategina, kuin joku ampiaiskansan Hindenburg, lennähti sankarimme oksaltansa ennenkuin hyökkäävät voimat ehtivät yhtyä. Tömähdys, hiekan tuoksahdus, ja voitettu muurahainen peräytyy vakavasti pahoin pideltynä julistaakseen kotiin päästyään omalle kansalleen, kuinka hänen tappionsa itse asiassa olikin ilmeinen voitto. Sama temppu uudistettiin toisaalla, vihollinen pakeni kaikkialla, ja mato alotti kulkunsa uudelleen. Katsahdin suuntaa, minne mentiin: nähtävästi tuota isoa petäjää kohti, jonka juurella oli ruutikuivaa irtonaista hiekkaa ja johon aurinko paahtoi täydellä voimallansa. Matkaa oli sinne noin viitisen metriä, joten koko kulettu väli olisi noin kymmenisen metriä. Seurasimme jännityksellä tapahtumain kehitystä.
Eteenpäin mentiin herpautumattomalla tarmolla ja vauhdilla. Sotarosvojen hyökkäykset uudistuivat, mutta päättyivät tuloksettomasti. Yllämme leijailivat kärpäset kuin lentokoneet, häiriten nekin kulkuamme nenäkkäällä uteliaisuudellaan, mutta mikään ei meitä pidätä. Me saavumme männyn juurelle ja rupeamme uteliaina odottamaan, jatkuuko matka edelleen, vai seuraako jotakin muuta.