Ampiaisen takapuoli tykyttää ponnistuksista ja mielenliikutuksesta kuin höyrykoneen pistooni. Näen sen naamasta, että sillä on nyt jotakin mielessä, jota se ei kuitenkaan sano, koska olemme liian lähellä. Peräydymme siis vähän ja heittäydymme huolettoman näköisiksi, mikä ei olekaan minulle vaikeata, koska edessäni oleva kaunis silmäpari ja sievästi muodostunut suu saa minut helposti — sitä ei taida kieltää — vaipumaan poikamaisiin haaveiluihin. Väittääpä äsken mainittu Jurveliini, joka on muodostanut käytöksestämme tänä helteisenä aamuna oman kertomuksensa, tässä tilaisuudessa tapahtuneen pienen manööverin, joka kahdelle nuorelle on kylläkin mahdollinen, mutta hänellä ei ole väitteensä tueksi mitään muuta näytettä kuin omat silmänsä, jotka taas enimmäkseen näkevät pikku-ukkoja. No niin, heti kun olimme haaveistamme selvinneet ja kääntyneet katsomaan ampiaistamme, lennähtääkin se taas matonsa kimppuun ja laahaa sen kiireesti paria vaaksaa kauemmas. Olen huomaavinani, kuinka sen ilme käy hätäisen varovaiseksi; se vilkaisee ympärilleen kuin aarteilleen menevä saituri ja…!
Allah il Allah! Näen kuinka se äkkiä siirtää syrjään noin 1 cm läpimittaisen pyöreän kaarnan kappaleen, kuin kaivon kannen; alta paljastuu reikä, noin 1/2 cm läpimitaten. Kuin vihuri kulettaa ampiainen matonsa reikään, lakaisee tuiskuna hiukan hiekkaa päälle ja asettaa lopuksi tuon saman kaarnakannen paikoilleen! Sitten se kuin huokaisee helpotuksesta, lennähtää läheiselle korrelle ja rauhoittaa siinä vähitellen valtavasti tykyttävän takapuolensa kuin taistelunsa voittaneen itsetietoiseksi ja rauhalliseksi levoksi.
* * * * *
Tartun ystävättäreni sievään käteen, katson syvälle hänen sinisilmiinsä ja kysyn häneltä vakavasti:
— Mitä tekee ampiainen madolle?
— Se syö sen! sanoa heläyttää hän kuin hopeatiuku.
Myönsin, että tämä oli lähin johtopäätös, minkä asiasta saattoi tehdä. Mutta mittaillessani käden kauneussuhteita kuin Lindfors "Saiturissa", juolahti päähäni hämärä muisto jostakin yhä jatkuvasti ihmeellisestä, joka oli yhteydessä madon hautaamisen kanssa. Vaivasin aivojani turhaan, kunnes ruohon kahina vierellämme herätti meidät. Se oli se isonenäinen luonnontutkija, joka on tunnettu ensiluokan toveriksi ja tottelee tuttavain kesken nimeä Nakke. Hän pelasti meidät pulasta.
— Ei se tapa matoa. Se pistää sitä vain hermokeskukseen, niin että kaikki liikuntokyky häviää. Sitten se vie sen reikäänsä ja munii munansa sen ruumiiseen — pojilla on siinä kehittymiskautena puuttumaton ja mätänemätön ruoka…
Me tuijotamme häneen ällistyneinä ja ystävättäreni sanoo epäillen:
— Älkää nyt sentään narratko, herra Nakke…