— No ihan varmasti!
Aidan raosta virkkaa Jurveliini hyväntahtoisesti:
— Kyllä nyt jo sentään tarttis saara vähän saretta… rupeevat nuo suolaheinätkin niin kuivilta maistuun…
Piika Anni tuo meille kahvia. Uudelleen valtaa meidät suloisen kesäpäivän sanomaton raukeus. Me istumme ääneti ja katselemme ulapalle, jossa kuikka edelleen häiriytymättä soutelee. Näen kuinka sievät kädet nyppivät päivänkakkaraa ja luen ajatukset: rakastaa, ei, rakastaa, ei… rakastaa! Minä saan silmäyksen, joka on onnensa täyteläisyydellä pyyhkäistä minut kumoon. Kuuluu kahinaa: Jurveliini konttaa luoksemme ja istahtaa viereemme alkaen raukeasti esittää ihmeellistä, kummallista, erikoissuomalaista salais-oppia, jossa jumalallinen ja inhimillinen viisaus lyö mitä omituisinta housunkauluspainia. Osoitan sormellani otsaani ja lausun Nakelle:
— Hellettä!
Hän nyökkää. Komea sudenkorento istahtaa eteemme koirankuminalle ja tuijottaa meihin salamyhkäisesti suurilla, vihreillä ja loistavilla mulkosilmillään.
(29/6 17.)
Kun olkipesän piti parveilla.
(Jurveliini Sissin puhemiehenä.)
Oli sanomattoman kaunis aamu siinä kesä- ja heinäkuun vaiheessa. Olin siihen aikaan vielä nuori ja naimaton, ja seisoin uneksien puutarhan aitaa vasten tuijottaen kauas peltojen toiselle puolelle, josta näkyi kaivon vintti, puutarhan vehmaat puut ja erinäisiä kodikkaita rakennuksia, punaseinäisiä, valkonurkkaisia. Välillä lainehti ruis innostuneesti ja hedelmällisesti, taivaalla kiipeilivät kiurut kuinka korkealle lienevät kiivenneetkään, ja tuo kesäinen tuuli oli paljasta apilaa ja muuta hyvää. Mietiskelin siinä hartaasti — sen myönnän — mitä tuon naapuritalon vanhin tyttö nyt mahtanee tehdä ja muistaneeko minua ollenkaan, sekä etsin jotakin tekosyytä, minkä varjolla päästä ottamaan tuosta tärkeästä asiasta selkoa. Harmikseni en kuitenkaan sellaista hoksannut, sillä olin ollut siellä viimeksi edellisenä iltana sangen myöhään, joten ei auttanut muu kuin lähteä maleksimaan sinne ilman mitään asiaa, antautuen inhimillisen heikkouden valtaan.