Panin silmäni puoli-umpeen ja haaveilin keskellä kirkasta päivää. Se eilinen ilta! Kuinkahan kauan me oikein seisoimmekaan siinä puutarhan portilla? Kai olisimme seisoneet kauemminkin, ellei äkkiä olisi kuulunut papan äreätä ääntä, joka käski tyttärensä nukkumaan. Se katse! Se kädenpuristus! Se kauriin keveä juoksu! Se valkoisen kesäpuvun huumaava kahina! Se sievä suu! Se nenä! Ah!
Pysähdyin keskelle tietä ja rupesin kepilläni piirtämään hiekkaan hänen suunsa kaarevuuden "pohjapiirustusta". Näin sen aivan selvästi — se oli täsmälleen kuin Amorin jousi. Voitte ymmärtää, että se siis oli sievä. Lisätkää siihen vielä jotakin kirsikkaa, jonka tuo kuuluisa roomalainen Lucullus toi Europaan, niin voitte ymmärtää asemani.
Maantien hiekka ei pystynyt pintaansa kuvaamaan kaukaisinta aavistusta siitä näystä, joka valaisi onnellista sieluani. Olin matkani puolivälissä, jossa kasvoi tien vieressä suuri koivu. Istahdin sen juurella olevalle penkille ja katsoin kelloa.
Se oli täsmälleen puoli kahdeksan aamulla.
Huomasin tästä, hiukan nolona, että oli tullut lähdetyksi liikkeelle liian aikaisin, kun samassa kuulin takaani kahinaa. Ystäväni Jurveliini, naapurin heikkomielinen isäntä, sieltä tulla kyhnysteli, istahti viereeni ja sanoi rauhalliseen tapaansa:
— Aikaisin näkyy tuo naapurin Eva-ryökinäkin olevan liikkeellä, kun nyt jo istuu puutarhan penkillä ja hiljaa lauleskelee.
Tiedonanto oli minusta erittäin mielenkiintoinen. Vastasin kuitenkin välinpitämättömästi:
— Vai lauleskelee se. Kävikö Jurveliini oikein pihassa?
— En minä pihassa. Aitoviertä minä vain menin — kattelin noita suolaheiniä kun vattaani niin vääntää — siinä on penkin kohdalla aidassa ihan miehen mentävä aukko — pojat ovat siitä katkaisseet puolapuita itselleen menoreiäksi. Pitääpä sanoa katteinille, että ajoissa tukkii — saattavat vielä lampaat siitä pakkautua.
Ja hän jatkoi hetken perästä kuin anteeksi pyytäen: