— Ne tarttuvat takaapäin toistensa vyötäreistä kiinni, selitti Eva, kumartuen hänkin tuota kummaa katsomaan.
— Tälläkö lailla näin? kysyin minä uudestaan, aikoen esittää asian havainnollisesti.
— Eipähän! nauroi hän ja väistyi nopeasti syrjään.
Kuin salamakuvina välähteli koko yllä kuvattu asiain esihistoria mielessäni, kun kiiruhdin pitkin oikopolkua kapteenin talolle. Oli hyvä, että poikaviikarit olivat sitoneet nurmen solmuun tien molemmilta puolilta ansaksi polulla kulkijoille, sillä minulle aivan oikein sattunut perinpohjainen lankeemus oli omansa herättämään minut järkiini. Tukahdutin suuttumukseni ja jatkoin matkaani tyynesti, ottaen esimerkkiä luonnon suuresta ja häiriytymättömästä sopusoinnusta ympärilläni. Muistin Jurveliinin tiedonannon ja kiersin aidassa olevalle aukolle ryömien siitä vaivaloisesti ja hiukan koomillisissa asennoissa sisään. Liikuin hiiren hiljaa, sillä olin päättänyt yllättää mehiläiskuningattareni.
Päästyäni aidan sisäpuolelle vasta huomasin, että Evaa ei ollutkaan penkillä istumassa. Sen vieressä, tuomen varjossa olevalla tuolilla, istui kuitenkin selin minuun joku vaaleaan puettu nainen — siis hän! Painauduin salamannopeasti tuomen suojaan ja aloin käärmemäisin liikkein hiipiä häntä kohti, kun onneksi ajoissa huomasin, että sehän olikin Evan äiti, joka siinä istui ja sukkapuikko suussa laski kantapään kavennussilmiä. Oikein päätäni pyörrytti ajatellessani, että olin ollut juuri ryntäämäisilläni takaapäin hänen kimppuunsa — leninki oli samanvärinen — pistääkseni käteni hänen silmilleen ja arvuutellakseni, kuka olin. Sydänalassa tuntui heikolta kuvitellessani, mikä seuraus siitä olisi ollut… En ollut enää liikkunut tarpeeksi hiljaa, sillä istuja käännähti, näki minut, otti sukkapuikon suustaan ja sanoi omituisen merkitsevästi naurahtaen:
— No mutta Sissi! Mikä sinua näin aikaisin liikkeelle ajaa?
Hän oli maailman herttaisin äiti, tulevan anopin ihannekuva, jota rakastin yhtä paljon kuin omaa äitiäni. Tervehdin häntä nöyrästi, hiukan vältellen hänen tutkivaa, mutta samalla ymmärtävästi hymyilevää katsettansa, ja valehtelin:
— Kuljin tuosta aamukävelyllä aidan sivu, niin päätin pistäytyä kysymässä, että joko ne mehiläiset ovat parveilleet. Täti taitaakin itse niitä tänä aamuna vartioida?
— Enkä vartioi. Eva tässä on ollut, mutta pistäytyi vain tuonne kaivolle. Tuolta näkyy tulevankin.
Hän vilkaisi tyttöön ja sitten minuun sekä syventyi jälleen työhönsä. Sydämessäni ja sielussani rupesivat kaikki elementit törmäämään kuin vimmatut, ja silmäni ahmivat näkyä, joka oli edessäni tuossa puutarhan käytävällä. Hän oli avopäin, tukka kodikkaasti palmikolla, ja yllä eräs niitä nuorten neitojen valkoisia kesäleninkejä, joissa asuu määrätön sulo ja viehätys. Sen pusero oli rinnan kohdalta pikkuriikkisen uurrettu, niin että aurinko oli päässyt kurkistamaan sinne sisäpuolelle ja polttanut kaulan juurta hiukan punertavaksi. Hame oli lyhyenlainen, joten alta pääsi esteettömästi vilkkumaan pari kaunista nilkkaa ja pientä jalkaa. Ja koko olemuksesta säteili sellainen loistavan raitis, solakka terveyden täyteläisyys, että minä rakastunut narri tunsin kerrassaan tyhmistyväni hänen lähestyessään. Sopertelin tyhmännäköisenä: