Silloin tapahtui se, jota jo äsken olin peljännyt: räjähdys. Kapteeni purskahti nauramaan niin että kaiku jyrähteli ukkosena ympärillämme. Eva nauroi tulipunaisena, äiti vesikiehteet silmissä ja minä — minäkin päästin pohjaltaan iloisen luontoni esteettömästi valloilleen, varsinkin kun se nyt saattoi tapahtua tuon vihatun kilpakosijan kustannuksella. Pihalta päin rupesi kuulumaan juoksun töminää ja pikkupoikain huutoja, jotka kaikuivat yhä lähempää: "Nyt varmaan mehiläiset parveilevat!"
Naurumme loppui kuin poikki leikattuna ja suumme jäivät ammolleen. Erlanti pisti kiireesti rillit nenälleen, nenäliinan taskuun ja — tekisi mieli sanoa — hännän koipien väliin, sillä sen näköinen hän oli. Kapteeni sanoi säikähtyneenä, että "kattos noita piruja", ja lähti puolisoineen varovasti poistumaan. Pikkupojat päästelivät muutamia intiaanihuutoja ja pakenivat, mutta me kolme, Eva, Erlanti, ja minä, jäimme paikoillemme: Eva siksi, ettei peljännyt, ja me siksi, ettemme kehdanneet näyttää hänelle pelkuruuttamme.
Sillä kesken nauruamme olikin parvi yhtäkkiä tulla pyyhkäissyt pesän aukolta kuin ulos pullahtanut savupilvi. Sakeana parvena ne surisivat pesän yläpuolella, lennellen yhdessä ryhmässä ja "laulaen" onnellisina kesän lämmössä ja kirkkaudessa. Me tiesimme kirjoista, että tämä oli ainoa juhlapäivä mehiläisten vuodessa, ainoa hetki, jolloin ne hunajaa aamulla juotuaan kuin pikku hiprakassa ryntäävät ulos kuningattaren mukana, perustaakseen hänen kanssaan uuden kodin ja hetkisen tanssiakseen auringon ihanassa lämmössä suven ja elämän kunniaksi. Ne ovat silloin lauhkeita ja lempeitä, sekä käyttävät pistintään vain äärimmäisessä hädässä. Evan ja minun katseet yhtyivät parven alitse, eikä sielujemme välillä ollut silloin pienintäkään huntua. Mikä on miehen ja naisen yhtyvän katseen salaisuus? Se avautuu toisilleen äkkiä kuin kuilu, jonka pohjasta säteilee kirkas, ihmeellinen onnen valo, sydämeen ijäksi syöpyvä, polttava.
Hengähtämättä ja vaiti ollen seurasimme parven tanssia, odottaen jännityksellä, minne se rupeaisi asettumaan. Se siirtyi hiljalleen vieressä olevaa koivua kohti, mutta oi kauhua, se rupesi kokoutumaan sangen korkealla olevan oksan nenään. Eva huomasi tämän ja hätäytyi; huitoen pienellä esiliinallaan teki hän kaikenlaisia epätarkoituksenmukaisia yrityksiä estääkseen tätä, voivotellen ja huudahdellen samalla, pienellä suullaan mitä herttaisimmalla tavalla. Varoitimme Erlannin kanssa häntä siitä, luvaten jollain keinolla kyllä vangita parven korkealtakin, jos se nyt sinne ottaisi pysähtyäkseen, ja niin hän rauhoittuikin. Odotimme.
Hetken perästä killui korkealla koivun oksan nenässä mustanruskeanko sokeritopan muotoinen möhkäle, hiljaa huojuen virinneessä aamutuulessa ja ympärillä vielä tuhansia mehiläisiä pörräämässä. Nyt olivat hetket kalliit, sillä riiputtuaan tuossa vähän aikaa lähtisi parvi uudelleen lentoon ja menisi silloin kauemmaksi, mihin, sitä ei ollut hyvä tietää, kun parvea ei voinut seurata sen tällä lentoretkellä.
— Voi voi! hätäili Eva neuvotonna. — Miten se nyt saadaan tuolta kiinni?!
— Sinne ei pääse edes tikapuilla, arvosteli Erlanti.
— Pikkupojat kiipeävät ylös ja katkaisevat oksan, ehdotin minä.
Mutta kun nämä kuulivat tämän, olivat he samalla pyssyn kantomatkan ulkopuolella. Minun itseni kiivetä oli koivu liian hento jo sieltä, missä parvi oli. Katsahdin Evaan ja sydäntäni viilsi hänen huolestumisensa. Nerokas ajatus välähti sielussani.
— Mutta talossahan on oksasaha! huomautin.