— On, mutta pojat ovat hukanneet varren, huokasi Eva.
— Se saadaan pian!
Ja minä potkaisin itseni liikkeelle sahaa ja vartta hakemaan, mikä onnistuikin sangen nopeasti. Voitonriemuisena saavuin paikalle kestäen mielentyyneydellä sen katseen, jonka sain tästä palkinnoksi sekä Evalta (kuin tähden kirkas loiste) ja Erlannilta (viheriä kuin keisarinmyrkky). Synnynnäiset sotapäällikön ominaisuudet heräsivät minussa ja minä annoin pontevasti määräyksiäni.
— Nosta, Erlanti, tuo puutarhapöytä juuri parven alle! Hyvä! — Nouse nyt pöydälle seisomaan! Kas niin, sinähän yllät melko lähelle parvea. Ota nyt tämä tyhjä olkipesä ja pidä sitä juuri parven alla. Älä pelkää, ei siinä mitään vaaraa ole… Tai jos pelkäät, niin kyllä Eva…
Tämä oli kavala strateginen temppu, sillä kun sitä ehdotin, ilmestyi Erlannin kasvoille hurjan päättäväinen ilme ja hän tarttui rohkeasti olkipesään. Eva piti saapuvilla pohjalautaa, jolle pesä sitten asetettaisiin, ja minä menin sahoineni koivun juurelle valmiina sahaamaan poikki oksan, josta parvi killui, osoittaen jo levottomuuden merkkejä.
— Oletteko valmiit! uhkasin minä.
— Älä vielä, älä vielä! hätäili Erlanti asetellen pesäänsä.
— No mikä estää! Nyt täytyy, sillä muuten ne lähtevät. Pidä koppaasi varalla… Nyt!
Tämä historiallinen hetki on painunut lähtemättömästi mieleeni. Muistan selvästi, että pensaitten takaa seurasi toimitusta jännittyneen näköisenä koko talonväki, että Evan sievä suu oli odottavasti puoliavoinna, kasvot ylöspäin, että tuskan hiki helmeili Erlannin otsalla. Silloin ummistin silmäni, uskoin sieluni Jumalan huomaan ja painalsin päättäväisesti sahaani.
Kamala, luita ja ytimiä karsiva huuto vavisutti ilmaa…