* * * * *

Seuraavassa silmänräpäyksessä kyyrötin Evan kanssa maassa aivan liikkumattomana.

— Ollaan hyvin hiljaa, niin ne rauhoittuvat, kehoittelin minä, ja Eva piilotti kasvojansa kuin sattumalta minun povelleni. — Niin, paina kasvosi piiloon, niin eivät ainakaan niitä pistä, jatkoin neuvojani, — minä suojelen niskaasi käsivarsillani.

Mutta Eva valitti:

— En minä enää saata! Nyt juoksee yksi selässäni…

— Eihän täällä mitään näy?

— Juoksee siellä — puseron alla — nyt minä huudan!

— Älä, älä, tässä surisee niitä vielä niin kamalasti. Minä otan pois… jos… jos…

Se oli kiusaajan ääni. Sydämeni rupesi jyskyttämään kuin väkivasara, vereni kiersi suonissa kuin valtameren pyörre ja silmissäni sumeni. Ympärillämme ei ollut ketään. Eva nosti minuun mehiläisen kutkutuksen vääristämät kasvonsa, silmissään ihmeellinen odotus, ja silloin puhui sydämeni ja suuni hiljaa:

— Jos… jos… tulet vaimokseni!