Ja odottamatta hänen vastaustaan läpsäytin häntä selkään tappaen mehiläisen, joka todellakin kömpi siellä ruusuisella iholla, ja kerkesin sinetöidä Evan kyyneleisten silmien vahvistaman liittomme seitsemällä äänekkäällä sinetillä, kun takaani kuuluivat seuraavat ällistyneet sanat:
— Parveilua tuntuu jatkuvan, kun ovat jo kuhnuritkin kuningattaren kimpussa!
Ja kapteeni säesti huomautustansa vihaisella keppinsä pyörähdyksellä, joka viuhahti ilmassa pahanenteisesti. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä äskeisen selkkauksen johdosta olivat mehiläiset äreällä päällä. Kepin äkäinen viuhahdus herätti muutamien etuvartioiden paheksumista, ja kävivät ne panemassa sen johdosta pontevan vastalauseensa tarmolla, joka sai vanhuksen muuttumaan, mitä kulkuneuvoihin tulee, puolta ikäänsä nuoremmaksi ja häviämään näkyvistämme tavalla, joka nopeuteen nähden ei jättänyt paljoa toivomisen varaa. Näky oli sitä laatua, että me kaksi nuorta lankesimme toistemme kaulaan suudellen toisiamme aivan loputtomasti, nauraen vesi silmissä ja siunaten noita pieniä siivekkäitä. Vaikka olikin kysymyksessä oma isämme.
Mutta palatkaamme asiaan. Taistelutanner oli meidän hallussamme. Mitä olikaan sitten tapahtunut tuolla historiallisella hetkellä?
Kun sahasin oksan muutamalla vetäisyllä poikki, putosi parvi painolain mukaan aivan oikein alaspäin. Mutta miten lienee Erlanti-parka pyydystään pitänyt epätarkasti — tulos oli se, että parvi putosi — ei tuohon pesään, vaan suoraan vasten Erlannin naamaa. Silloin pettivät hänen hermonsa. Päästäen kamalan huudon — ei olisi voinut kuvitella, että ihmisestä lähtee sellainen ääni — loikkasi hän uskomattoman pitkällä hypyllä alas pöydältä ja hävisi. Kaukaa kuului hätäileviä huutoja: "Tuokaa vettä!" "Juokse järveen!" "Voi kauheaa!" y.m. kunnes kaikki taas hiljeni, ja me Evan kanssa saimme hoidetuksi tuon jo yllä kosketellun pikku asiamme. Ja mehiläiset surisivat taas hetken, kunnes ne jälleen löysivät rakkaan kuningattarensa. Se oli arkiutunut itsekin äskeisestä hälinästä ja istahtanut läheiseen viinimarjapensaaseen, josta sen pian Evan kanssa otimme kiinni parvineen kaikkien sääntöjen mukaan. Kun olimme sitten vieneet sen viileään paikkaan rauhoittumaan ja iltaa odottamaan, jolloin se pantaisiin uuteen kehäpesäänsä, katsoi ihana, onnellinen morsiameni minua silmiin ja sanoi:
— Nyt menemme isän ja äidin luo.
* * * * *
Kun tulimme verannalle, istui siellä kaksi invaliidia, kapteeni ja Erlanti. Portailla istui Jurveliini salaperäisen näköisenä ja kuiskasi minulle sivu mennessäni:
— Antaa se likan sinulle — minä olen jo puhunut.
En tahdo kuvata lukijalle tarkemmin tuota hetkeä — se on omituinen ja unohtumaton. Se päättyi siten, että kun ensin kaikki muut olivat meitä syleilleet ja onnitelleet, lopuksi Erlanti puristi veljellisesti kättäni ja puhui lyijyvesikääreittensä joukosta itkunsekaisella äänellä jotakin hyvin reilua ja kaunista. Ja sen vahvistukseksi me yhä uudelleen puristimme toistemme käsiä puristamastakin päästyä. Vihdoin istuimme kaikki aamiaispöytään, jossa kihlautuneiden malja juotiin suurenmoisella innostuksella, vaikkakin vain kirnupiimässä. Mutta tuleva appeni antoi pikkupojille joukon määräyksiä, joiden johdosta nämä viivana lähtivät viemään kutsukirjeitä kaikkiin naapuritaloihin, sillä illalla piti vietettämän komeat kihlajaiset. Niiden huippukohtana oli se puhe, jonka ystävämme opettaja piti uuden kehäpesän ääressä, sitten kun sinne oli nuori mehiläisemo parvineen saatettu. Hänen sanansa liikkuivat hunajan ja meden vaiheilla ja hän muutti päivän tapahtuman vertauskuvaksi nuoren ihmiskuningattaren lähdöstä kotoisesta, vanhasta olkipesästä siihen pesään, jossa elämän onni lahjoineen parveilee hänen ympärillään, kunhan vain siellä vallitsee sama rakkaus, alttiiksi antautuminen ja ahkeruus kuin tässä pesässä. Rakennetaan ja hyöritään, kunnes vihdoin uusi nuorten parveilu alkaa, ja vanhain elämä kallistuu loppuansa kohti. "Auetkoon heille silloin" — lopetti hurskas opettaja — "se ijankaikkinen kehäpesä, jossa ainainen onni ja rauha asuu."