Veljesten väli oli tämän kohtauksen jälkeen käynyt vapaammaksi ja sydämellisemmäksi. Olipa kuin he olisivat tunteneet olevansa onnettomuustovereita, jotka olivat vallan viattomat siihen, mitä oli tapahtunut, ja jotka odottivat nyt asiansa ratkaisua ikäänkuin jostain korkeammasta asteesta. Ontrein haavat paranivat hyvin hitaasti ja hän ymmärsi jo, että hänestä joka tapauksessa tulisi rampa. Jalka kutistui eikä tahtonut saada kantovoimaansa takaisin, käsi ei ruvennut liikkumaan olkapäästä ja tuntui olevan kokonaan voimaton. Huoaten ja salaisella tuskalla Ontrei tämän kaiken huomasi.
Tapahtuipa sellaistakin, että hän joutui väliin Outin ja Jyrkin välisten keskustelujen todistajaksi silloin kun nämä luulivat hänen nukkuvan. Heidän äänestään tuntui tällöin puhuvan surumielisyys ja epätoivo, ei mikään uhma tai uhittelu. Erehtyivätpä he väliin pieneen hyväilyynkin, josta sitten säikähtäen erosivat kuin pienet lapset pahanteosta kiinni joutuneina. Silloin makasi Ontrei kuin painajaisen vallassa, sydän sykkien haletakseen; silmissä pimeni ja veri tuntui seisahtuvan suonissa. Sellaisten kohtausten jälkeen oli hän puhumatonna päiväkausia ja Jyrki sekä Outi elivät siinä raskaassa epäilyksessä, että hän sittenkin oli jotakin nähnyt tai kuullut. Tämä katkeroitti elämää uudelleen.
Pitkällinen kituminen sai Ontrein antautumaan syviin mietteisiin kaiken sen johdosta mitä oli tapahtunut. Erittäinkin kiinnitti hänen mieltään väkevästi se, mitä Outi oli kertonut tuosta huutavasta äänestä, ja kooten vähäiset ja alkuperäisen naivit uskonnolliset tietonsa ja tunteensa murut rupesi hän niiden avulla asioita itselleen selittelemään. Kituessaan vuoteellaan muodosti hän näin oman erikoisen käsityksensä tapahtumista, asettaen käytöksensä ja osansa niissä tähän uuteen valaistukseen. Ja silloin tuli hän taas muistaneeksi tuota siellä vaaran laella painin jälkeen kuulunutta ääntä rinnassaan, ettei näitä asioita painimalla ratkaista, tuota tunnetta, että parempi olisi ollut, jos Jyrki olisi voittanut. Ja hän muisti senkin, että Jyrki oli pelastanut hänen henkensä. Ja kun hän tunsi, ettei hänestä enää koskaan tulisi miesten töihin täysin pystyvää, kun hän katsoi arpeutuvaa surkeata jalkaansa ja kuivettuvaa kättänsä, kohosivat hänen silmiinsä katkerat kyyneleet.
Millä oli hän kaiken tämän onnettomuuden ansainnut? Siihen kysymykseen rupesi hänen mielensä nyt hakemaan vastausta. Ja siinä hänelle rupesi valkenemaan, mikä se oli tuo talvellinen ratkaisun aavistus ollut. Hänen tuli väistyä ja löytää onnensa toisella tavalla, sisäisen elämän sopusoinnulla ja rauhalla. Hän jo melkein uskoi siihen, että Jumala oli sallinut hänelle nämä koettelemukset siksi, että hän oli jyrkästi tehnyt mahdottomaksi kahden nuoren liiton, asettunut rakkautta vastustamaan. Se oli ollut synti, siksi hän sen nyt jo tuomitsi. Kokemuksestaan hän tiesi, että rakkaus on ihana, taivaallinen asia, eikä sen tielle, missä se osoittautuu todelliseksi, sovi asettua. Siksi oli Jumala häntä koetellut, että hän pääsisi tämän totuuden perille.
Se vakaumus oli Ontrein elämän käännekohta.
Kun kesä oli kukkeimmallaan, haalautui hän kerran vaivaloisesti pihalle istumaan. Luonto oli ihanimmillaan, järvi kimalteli ja tuuli ajeli pitkin kesäistä lehtoa. Tuolta paikaltaan saattoi Ontrei nähdä vainiolle, jossa Jyrki niitti. Viereisellä kedolla oli Outi haravoimassa. Punaiset paidat ja vilkkuvat liinat loistivat kauniisti viheriää taustaa vastaan, naurua ja ilonpitoa kuului, karjalaisten vilkasta, avomielistä, hiukan korkea-äänistä puhetta. Niittäessään joutui Jyrki yhä lähemmäksi naapurin sarkaa, jossa Outin haravan ala myöskin kuin sattumalta häntä kohden suuntautui. Jo olivat he vierekkäin, Jyrki seisahtui, rupesi liippaamaan viikatettaan, Outi rupesi haravan kärjellä hajamielisesti heinäläjää kääntelemään. Jo siirtyivät he puhelemaan lähemmäksi, vilkasivat pihalle päin, näkisikö Ontrei, ja kun eivät häntä huomanneet, istuivat sarka-ojan reunalle. Väliin Outi naurahti ja siirrältihe hiukan syrjemmäksi, vaistomaisesti tuntien, että Jyrkillä oli voimakas halu kietaista käsi tuohon solakoille vyötäisille ja siitä hellästi puristaa ja vetää luokseen.
Tuota katsoi pihalta salaa Ontrei. Ensin kulmat rypistyivät ja silmistä kirposi entinen ylpeä salama, mutta sitten hänen muotonsa rauhoittui. Kiinteästi rupesi hän tuota edessään olevaa näkyä tarkastelemaan, aivan kuin haluten totuttaa siihen itseään ja kestää sen värähtämättä. Ja vähitellen palasi hänen kasvoilleen rauhallinen ilme, silmät saivat entisen sinensä, ja hengitys kulki huolettomasti. Hän nousi ja meni tuohon pihan äyräälle.
— Jyrki ja Outi! huusi hän. Hän oli aikonut huutaa kovasti, mutta huomasikin nyt hämmästyksekseen, ettei hänen äänessään ollutkaan entistä syvää kaikua, vaan oli se ohutta ja vähän käheääkin.
Huudon kuullessaan kavahtivat molemmat kutsutut pystyyn, käyden vähän hämilleen ja tähystellen Ontreihin päin. Mutta tämä huusi uudelleen:
— Jyrki ja Outi, tulkaa tänne!