Antti oli Vaaralan nuori isäntä, ja oli nyt paimenena, koska kontio oli edellisenä päivänä jättänyt kynsiensä merkit parin peninkuorman päässä olevan Rasin talon hiehon selkään. Siksi oli hänet pantu paimeneen, karjan turvaksi, annettu jousi ja keihäs mukaan, sekä varoitettu kovin tarkoin pitämään huolta karjasta. Ja itsestä eniten, oli nuori Helena-emäntä huolestuneena aamulla sanonut, kun oli noussut lämpimältä taljalta ja miestään kujalle saatellut. Kun hän vielä metsän reunassa oli kääntynyt takaisin katsomaan, niin oli Helena yhä seisonut kujalla ja silmiään varjostaen katsonut hänen jälkeensä. Hän oli hymähtänyt Helenan huolille ja puristanut keihään vartta niin että sormet olivat punoittaneet; voimaa oli vaikka muillekin antaa.

Antti oikaisihe siinä loikoessaan aivan pitkin pituuttaan. Jäntevä vartalo pinnistyi hetkiseksi kuin jousi retkahtaen sitten veltoksi, jolloin veri lähti kuin uutena elämänä virtaamaan pitkin hienointakin tiehyettä. Kohosi sitten pystöön ja antoi katseen harhailla kauas etäisyyteen. Tuolla siinti kaukana kotivaara autereen verhossa; suuri koivu kohosi upeana pirtin perästä ja terävä silmä saattoi kuvitella näkevänsä kaivon vintinkin. Harmaaksi haalistuneet, neliöön nurkitusten rakennetut, pyöreähirsiset asuinrakennukset ja aitat melkein häipyivät näkymättömiin, autereen väräjöintiin upoten ja värillään yhtyen. Tuosta kotivaaran ja Meriläisvaaran välistä siinti vilahdus Haukiperää, joka kaareutui tänne aivan lähelle, vaikka metsä täällä esti näkemästä. Vain kalattoman kuikan, sydänmaan lampien ja järvien ylpeän asukkaan valittava huuto ilmoitti veden olevan lähellä. Kun oli tyynenpuoleinen, yltyivät ne usein kimakkaan yhteisvalitukseen, joka oli kuin hornan henkien huutoa, kamalaa ihmisäänen kaltaisuudessaan.

Nytkin ne huusivat, mutta heittivät äkkiä, ja raskas siipien kohina, kun linnut vaivaloisesti pyrkivät lentoon tyynestä vedestä, ilmoitti niiden haluavan ja yrittävän siivilleen.

Antti höristi korviaan. Mikä niitä nyt lentoon ajaa, kalan varkaita?

Kysyä saikin, sillä harvinainen oli kulkija näillä mailla. Taisipa ollakin Vaaralan yksinäistalo viimeisiä vartioita Pohjois-Suomen tällä kulmalla, Venäjän rajalle vain sydänmaan rapeat peninkulmat. Rajan takana aukesivat samat synkeät sydänmaat, jatkuen pohjattomina soina ja koskemattomina metsinä Vienaan saakka. Jos joskus kulkijoita sieltä ilmestyi, niin verisesti silloin näinä alituisina ryöstöjen ja rajariitojen aikoina naapureita tervehdittiin. Ja levottomalla mielellä yhdisti Antti tuon kuikkain kalastuksen häiriön johonkin epämieluiseen…

Hän kuunteli tarkoin. Ei epäilystäkään. Aivan selvään saattoi erottaa
Haukiperältä airojen kolketta, mutta nehän tulivatkin Suomen puolelta.
Olisivatko tänne saakka matkansa ulottaneita emäjoen erämiehiä?

Niitä tietenkin olivatkin.

Antti rauhoittui, mutta mielen täytti viha. Ainaisessa pelossa ja tuskassa oli heidän elettävä, niin heidän kuin isän ja isänisän, joka ensiksi oli tänne kirottuun korpeen muuttanut. Miksi, sitä ei Antti ollut koskaan voinut ymmärtää. Äiti oli joskus puolella sanalla arasti maininnut, että lakia pakoon oli täytynyt lähteä, kun oli oikeus otettu omaan käteen, itse tuomittu ja itse tuomio pantu täytäntöön. Mutta se oli Antin mielestä aivan oikea teko, sillä hänkin oli sen siksi harkinnut, että jos mieli oikeudestaan kiinni pitää, oli sitä itse hankittava, lainlukijoita odottamatta. Hän tiesi sen täällä erämaassa ainoaksi tehokkaaksi menettelytavaksi, sillä keihään kärjessä oli oikeus. Mutta siitäpä se olikin sitten pelko ja vastus, että täytyi katsella hiukan arasti sekä itään että länteen…

Antti katsoi oikeata kättään. Kämmenessä, sormiluiden välissä oli nuolen arpi, suoraan läpi kämmenen isketty. Kerran hänen rauhassa erämaan lammella kalastellessaan oli tullut näreiköstä vainolaisen nuoli ja käden naulinnut petäjän kylkeen. Lujaan olikin naulinnut ja läpi olisi mennyt, jos olisi sattunut siihen, mihin oli aiottu, mutta eipäs sattunut. Ja siitä oli alkanut ajo, jota muistellessa Antille tuli vaikea olo. Viha sydämessä oli hän samonnut sala-ampujan jälkeen, samonnut nuoruudesta huolimatta kuin nälkäinen susi, ja oli vihdoin saaliinsa saavuttanut. Ei ollut todistajia siihen mitä tapahtui, eikä tarvinnut ollakaan; ruoja surkoon sala-ampujan kuolemaa. Pieneen saareen kaukana järven seljällä oli hän vihdoin miehen soutanut ja sinne haudannut. Sinne se olikin sopiva haudattavaksi.

Vaikka Antti oli oikeastaan rauhallinen ja varsinkin koti-oloissaan säveä mies, tunsi hän aina, kun noita rajantakaisia ajatteli, sydämessään synkeätä vihaa. Hän antoi heidän olla siellä rauhassa; — mitä isänisä ja isä olivat tehneet, se ei kuulunut tähän, mutta hän otti leipänsä muualta kuin vainokeihään kärjestä. Siitä huolimatta oli viha yhä yllä. Ei ollut varmuutta milloin oli suoranainen sota ovella, yksi mies yhdeksää vastassa. Verissä kai lienee tuo viha ollut, syntymässä saatua ja maidossa imetty. Ja niin se tuntui luonnolliseltakin, ettei sääli tullut koskaan; joka erämaassa rupeaa sitä viljelemään, niin sen on paras jo ajoissa siirtyä muille kalavesille tai ottaa heti armon-isku, sillä ennemmin tai myöhemmin se kuitenkin tulee hänen osakseen. Armotta oli Antti senkin käteen-ampujan iskenyt kuin suden keihäällään, ja kylmästi katsonut, kun se siinä oli keppuroinut henkitoreissaan…