Omista ajatuksistaan kiihtyneenä kaiveli Antti keihään tyvellä sammalikkoa, iskien sen siihen pystöön kuin pisteeksi ajatusjuoksulleen.
Rauhallisempana rupesi hän kotvan kuluttua taas tarkkaamaan ympärilleen. Kotivaaralta nousi hienoinen savupatsas. Suurella tulellapa se Helena nyt kodassaan… mietti Antti. Äkkiä hän säpsähti… Mitä tämä? Missä lehmät? Kellokkaan kello oli lakannut kuulumasta… ei, nyt se kilahti… taas lakkasi kuulumasta…
Yhdellä loikkauksella oli Antti aholla ja hengähti helpotuksesta. Tuossa olivat lehmät, mutta päät yhdessä, kuunnellen ja korviaan liipoitellen. Ja kun huomasivat Antin tulevan, painausivat ne hänen turviinsa, oudosti katsellen ja ikäänkuin häntäkin epäillen. Metsä lumoo, ajatteli Antti, ja tarkkasi varoen ympärilleen.
Häntä ei petetty, sillä hyvin tunsi hän metsän merkit. Vaikka metsä olisi sammaltassulla ääneti sipsutellut — niinkuin osasi, jos tahtoi, niin olisi Antille metsäläisen vainu hänet ilmoittanut. Viisas oli mörkö — karhuksi ei Antti ajatuksissaankaan huolinut häntä sanoa, — mutta viisaaksi oppi hänen koulussaan mieskin. Ja vaikka vain hiukan nytkin tuolla taampana risunen risahti, hiukan verran vain, niin heti kylmä väre Antin selässä ilmoitti, että varmasti oli siellä nyt liikkeellä se suuri ja hallava, vanha tuttu Meriläiskorvesta. Mutta ei se nyt tule vakavissaan, sillä hilloja on nyt kovin runsaasti soilla. Varoiksi Antti kuitenkin hihkasi…
Kaiku kimpoili vaaran kyljestä toiseen, muuttuen ja särkyen, lopuksi humisten outona parkaisuna, joka tuntui lähtevän aivan kuin korven särkyneestä sydämestä. Anttia puistatti. Metsän taikoja. Ja niitä ajatellessa valtasi hänet taas viha ja katkeruus. Tuolta rajan takaa tulevat nekin. Kaikki paha, mitä tällä puolella tapahtuu, tulee sieltä. Sen maan kamarakin on jo aivan pahansuopaisuudella ladattu. Sinne mörkökin menee talveksi rauhaansa, herää keväällä ja vaeltaa Vienan rantaan syömään kuollutta kalaa, kunnes myöhemmällä lähtee vaeltamaan Suomea kohti, saapuu tänne ja vaihtaa täällä marjan maun elukan lihaan… Talveksikin jää joskus, mutta useimmiten menee rajan taakse rauhaan… Taas Antti huomasi kiihtyvänsä ja kummaili jo itsekin outoa mielentilaansa. Hän tiesi kyllä, että metsä lumoo yksinäisen, houkutellen hänet valtaansa. Jos sattuu olemaan heikko pää ja veltto järki, niin pian metsä tuhookin miehensä, sillä se on sen aikomus ja halu. Siksi Antinkin kotivaaran laki oli tyhjäksi raivattu, paitsi käen kukuntapuuta, ettei turma pääsisi metsän suojissa taloa lähenemään. Mutta pitäisihän hänen olla jo mokomasta varma, ja varmemmaksi pääsisi, kun siirtyisi ajoissa pois metsän lumojen piiristä.
Ei ollutkaan Antilla enempää syytä metsässä viipyä, sillä ei pitänyt mörköä ärsyttää. Kun se kerran, kuningas, ei tullut tervehtimään, niin antoi se sillä ymmärtää, että mene rauhassa, mutta mene heti…
Kotiin ajoi Antti lehmiään, ja ajamista niissä olikin, sillä ihmeen vauhkoiksi olivat ne tulleet. Lienevätkö itikkain käsissä rietautuneet, vai metsäkö heitä suupalakseen ajatellee? Kellokaskin, ikäänkuin ei olisi kotitietä oppinut tuntemaan, ryntäili kankaan reunalta helteiselle suolle, sinne kellonsakin sotkien. Mutta tiellä täytyi ajettavan pysyä. Kuljettiin ahoja, reunustettiin vaaran rinteitä, painuttiin lepikkoon, missä lehvät hauskasti hipoivat elukoiden selkää, jossa hyönteisiä pilvenään pörräsi. Lopuksi lähdettiin kotivaaraa nousemaan…
* * * * *
Kotonaan näki Antti, kun pääsi pohjoiseen katsomaan, savun suitsevan kaukaa vaaran laelta. Oliko tuo metsävalkea, erämiesten liikkeelle päästämä vai mikä oli? Levottomana hän tivasi vanhalta isältään, tiedusteli Helenalta, oliko näkynyt Haukiperällä soutajia?
Ei ollut näkynyt.