— Se on varmaankin Antti, ilahtui Helena sanomaan, kun kuuli ulkoa askeleita. Hän kiiruhti avaamaan ovea. Raivoisena karkasi silloin ukko pystyyn:
— Älä avaa! kiljaisi hän.
Mutta se oli jo myöhäistä. Salpa oli poissa ja voimakas käsi tempasi ulkoa oven auki. Samassa syöksyi sisään pitkä, hamppupaitaan puettu mies, harmaa parta hulmuten. Suoninen käsi puristi kirvestä. Kirkaisten kaatui Helena pyörtyneenä maahan, pieni poika yltyi nurkassa pelon parkunaan. Ovesta näkyi miesjoukko, jolle harmaaparta käskevästi huusi:
— Pian tavarat aitasta. Ainoastaan paras otetaan, jos sitä mitä tässä hiirenpesässä onkaan. Minä kyllä nämä hoidan, ja onhan minulla tämän vanhan Vaaralan kanssa tilikin tehtävä…
Kiireesti poistuivat miehet.
— Surmillesi tulit vihdoinkin, sanoi silloin vasta Vaaralan ukko. Hänen äänessään oli kaamean pilkallinen sointu ja suu vetäytyi ikäänkuin nauruun.
— Jo sinua odotinkin, lisäsi hän; isä-vainaja äsken pudotti tuolta seinältä käteeni vanhan sotakirveensä, ja joka kerta kun se liikahtaa itsestään, menee joku sukuni vihollisista manalle.
Arhippa tuijotti vihamieheensä ikäänkuin ahmien hänen näköänsä. Kuullessaan hänen hyytävät sanansa, liikahti hän levottomasti ovelle päin.
— Joko pelottaa! kysyi heti Vaarala pilkallisesti. Ja ikäänkuin jotakin suunnitelmaa toteuttaakseen syöksähti hän samalla vastustajansa kimppuun.
Mutta tämä vielä voimiltaan paljon häntä notkeampana väisti helposti, joutuen kuitenkin tällä liikkeellään peräpuolelle tupaa, Vaaralan päästessä oven suuhun.