— Risti silmäsi, Arhippa, pilkkasi tämä taas; ellet taivu apua huutamaan, niin olet mennyttä miestä. Ruma on tosin lankoansa tappaa, mutta täytyy, sillä muuten ei tule ikänä rauhaa tälle salolle. Ja nyt se on itse kantakettu nitistettävä. Oikein on kuin karhun tappoon olisi tässä joutunut.
Arhippa seisoi kalpeana, kuunnellen ylpeätä puhetta. Häntä aivan herpaisi sen luonnoton rohkeus, sillä olihan ukko ja vaimo pienen lapsen kanssa aivan heidän vallassaan. Vilahtipa mielessä lamauttava ajatus tuon miehen suvun ainaisesta etevämmyydestä…
Oli kuin olisi Vaarala osannut lukea hänen ajatuksensa.
— Yksikään sinun miehistäsi ei tältä retkeltä palaa, ja sille ei voi mitään. Tuossa on sinulle läksijäiset…
Vaarala heitti äkkiä kirveensä kohti vastustajansa päätä, niin äkkiarvaamatta, ettei Arhippa ehtinyt väistää. Kirves sattui otsaan, mutta vain hamara, ja huumautuneena vaipui mies alas. Mutta sammumaton viha piti voimia yllä ja hän ehti vastata samalla teolla. Ammottavan haavan iski kirveen terä Vaaralan rintaan…
Tuo tumma, aavemainen ukko horjahti, oli kaatua, mutta vimma ei sallinut hänenkään murtua. Hän syöksyi käsiksi vastustajaansa, kirousten puristuessa hänen huuliltaan. Ja äskeisestä iskusta vielä huumautuneen Arhipan painoi hän alleen, puristi vasemmalla kädellä kurkusta, hapuili sivultaan puukkoaan, sai sen, kohotti ja iski alkuihmisen koko ihanalla koston nautinnolla sen vihamiehensä rintaan…
Arhipan kuolinhuuto kuului tuvasta pihalle ja aitoissa ryösteleväin miesten korviin… Pahaa aavistaen riensivät he paikalle. He saapuivat ovelle parahiksi kuulemaan kuolevan Vaaralan vahingoniloista sanaa:
— Ja Antti tappaa loput…
Turhaa oli häntä enää iskeä, sillä hän oli kuollut. Mutta kuoleva
Arhippa virkosi viime voimillaan varottamaan:
— Heti paetkaa, älkääkä polttako enää. Antti on poissa ja näkee, jos tulen teette. Tuho tulee. Menkää rantaan, viekää vene, ettei pääse takaa ajamaan… me emme kestä heidän edessään… älkää naista ja lasta tappako…