Yön ja päivän matkan päässä Vaaralasta reittiä ylöspäin kapenivat vedet joeksi, joka koskina kuohahteli paikoitellen hyvinkin jyrkkien kallioiden välissä. Se oli kuitenkin siksi syvä, eikä liian vuolas, että köyden avulla saattoi vetää veneet virran niskaan. Siitä aukeni taas eteen aava ja autio Parvaselkä, jonka keskelle luoja aivankuin huvikseen oli heittänyt pienen, korkeakallioisen saaren.

Tuossa äsken mainitussa joessa oli koski, jota sanottiin Peurakoskeksi. Sen alla suvannossa kohosivat rantakalliot korkeiksi ja jyrkiksi, niin että veden rantaan ei ollut siellä yrittämistäkään. Vasta juuri kosken alla madaltui ranta niin, että jalka sai sijaa. Tuolla kuilussaan virtasi joki synkkänä kuin manalan virta, puhjeten tuontuostakin suurille, tummille "häränsilmille". Kallion koloon sinne tänne eksynyt tuomi tai koivu ponnisteli urhokkaasti kohti yläilman valtaista valoa, vihreydellään somasti paikkaa pukien.

Usein ei paikan yksinäisyyttä häiritty, vaan rauhassa sai kuikka, koskelo ja pilkkasiipi-telkkä tässä tummassa suvannossa kalastusta harjoittaa. Hurjan temmellyksen paikaksi joutui se keväisin, kun Parvaselän jääjoukot vinhan kevättulvan tuomina johtautuivat Peurakosken nielusta kuin ahtaasta solasta, josta ei olisi mahtunut, mutta täytyi. Kun suvanto oli lyhyt ja sen alapäässä heti alkavan kosken niskassa saari ja hyvin ahdas väylä, sulloutuivat jäät, kaatuneet puut ja muu niiden mukana kulkeutunut pärtö suvannossa jyskäväksi, paukkuvaksi, kirahtelevaksi ryhmäksi, joka oli kuin luonnon antama kamala esimerkki todellisen ahdistuksen vaikeudesta. Ainoastaan paksuin sydänjää, lujin hongan runko sai siinä säilytetyksi edes jotakin haamua entisyydestään, mutta kaikki heikko ja vähäpätöinen jauhautui olemattomiin. Mutta luonto tiesi pääsyn. Sinne armotta ahtamaansa ja vaivaamaansa joukkoa nosti se tuuma tuumalta yhä ylemmäksi, kunnes päällimmäisinä olevat hennoimmat ainekset jo kallion reunoja luulivat hiipovansa. Ja niin koetti vihdoin vapautuksen hetki; huumaavalla jyrinällä ja paukkeella lähti jääjoukko vyörymään yli saaren ja alempana madaltuvien rantojen, nyt vuorostaan mahtavana kaikki alleen lannistaen…

Tämä joen kohdalta jokseenkin leveä, vesistöjä erottava maakannas oheni kauempana mantereen rannassa kapeaksi harjanteeksi, joka oli kuin kämmenen reuna kahden valtavan veden välillä. Mutta harjanne oli niin korkea, ettei isompaa venettä voitu miesjoukotta siitä yli haalata, saatikka sitten lastissa olevaa, ja niin jäi luonnon oma väylä, vaikka olikin koskinen, yleisimmäksi kulkutieksi. Ja jos olisi joku asettunut vahtiin Peurasuvannon kallioille, kun siitä kulkue raskaasti ponnisteli ylös vastavirtaa, niin olisi hän voinut lähettää nuolen tuolta kallion reunalta, kituvan katajan takaa, melkeinpä kohtisuoraan kulkijan päälakeen… Menneinä aikoina se teko oli varmaan usein tehtykin, ellei suvannolla soutaja huomannut lähettää muuatta joukosta maitsekin…

Peurasuvannon suunta oli suoraan idästä länteen. Ihmeellinen oli näky, kun auringon laskun aikana saapui koskea alas. Oli kuin olisi laskenut sulavaa kultaa myöten itse ijankaikkisen valon ahjoon, joka tuolta suvannon alta vastaan loisti joen uoman täyteisenä ovena. Kimallellen hyppelivät tuossa valossa hyrskyt, vene keinui kuin pehmeillä patjoilla, ja kovissa kohdissa tunsi kulkeva sitä pyhää hätää, joka lienee tunnettava kuoleman edessä senkin, joka uskoo autuaasti kuolevansa. Ja kun kalliot suvannolle saavuttaessa yhä kohosivat, muodostuen alempana siksi portiksi, josta aurinko loisti ijäisyyden ihanana valona, saattoi mustalla virralla sitä kohti keinuessaan uneksua, että oli löytänyt unholan virran joka päättyi autuuden valtamereen…

* * * * *

Hyvin tunsi Antti nämä seudut, tunsi kalliot, kosken, Parvaselän, tunsi saarenkin kaukana selällä. Ja sitä muistaessaan tunsi hän kipeätä pistosta ja mielenliikutuksen karvasta ailahtamista sydämessään ja samalla heikkoutta; mutta luonnollisena vastavaikutuksena tuosta terästyi taas mieli entistä voimakkaammaksi ja kostonhimo kiihkeämmäksi…

Ruvetessaan soutamaan oli hänellä suunnitelmansa ainakin osaksi selvillä. Hän ei halunnut ilmoittaa viholliselleen ajavansa sitä takaa ennenkuin Peurakosken suvannolla, mutta sinne oli hänen jouduttava ennen kuin sen. Ja se olikin hyvin mahdollista, sillä hän voisi keveällä kaksilaidallaan päästä oijustamaan poikki kannasten ja kapean Peuraharjun, sekä olla jo sopivassa paikassa Parvajärvellä vahdissa, jos Peurakoskella ei hyvin kävisi. Hän otaksui karjalaisten kulkevan yhtämittaa koko tämän yön ja vuoroin levähtäen seuraavan päivänkin, aikoen kunnolleen yöpyä vasta vanhassa yöpaikassa Peurakosken niskassa, ellei mikään häiritsisi. Ja juuri tuon rauhassa yöpymisen tahtoi Antti estää, sillä palava pelko ja raivo sai hänet kuvittelemaan jatkuvaa onnettomuutta kohdalleen. Mutta vaaraa tunteva hermo ei laukea himokkaaksi ja veri ei pääse luvattomille teille sillä, jonka täytyy pelätä henkeänsä. Mutta ennen Peurakosken yöpaikkaa ei tarvinnut pelätä.

Ja piilossa pysyäkseen poikkesi Antti soutamaan omia ruohoisia oijusväyliään. Yhä kirkkaampana kuvastelihe veneen virissä nouseva päivä. Ukkonen, joka vielä äsken oli uhkaavana hymissyt päivän nousun taivaalla, oli hetkeksi rauennut taivaan rannan taa, odottamaan sopivampaa ryntäyksen hetkeä. Ja tuosta innostuneena oli päivä ruvennut ikäänkuin entistä kirkkaammaksi, muutamassa hetkessä karkoittaen yön merkit. Lahtien pohjukoissa viipyvät sumuhunnut kukisti se yhdellä ainoalla valtijakatseellaan, aamun viileätä neitosta koetti se saada lämpenemään intohimoisilla syleilyillä, yhä uudelleen yrittäen kuin väsymätön rakastaja, joka ei heitä, ennenkuin neito autuuden hurman valtaamana hänelle antautuu. Mutta antaumuksen hetkellä, kun se muuttuu aamusta päiväksi, aavistuksesta todeksi, neidosta naiseksi, se sulaa kyyneliin, itkien tyyntä ja koskematonta menneisyyttään, ja kyyneleet jäävät helmiksi maan päälle…

Mutta aamun kauneutta ei ymmärrä mies, jonka sydän on musta ja synkkä kuin yö; yksi ainoa ajatus on hänen sielunsa herra: vaimon ja lapsen pelastaminen ja kosto. Hänen alkuperäinen luontonsa nauttii suunnattomasti tästä ajatuksesta, ehken enemmän vielä sen jälkimäisestä osasta. Olihan luonnollista, että hän pelastaa Helenan, ja hänen onnensa ei ole sen johdosta taas tunteva rajoja, mutta sen jälkeen seuraava kosto on, niin hän tunsi, kuin huumaava juoma, jonka tuottama humala on autuaallinen. Kun hän äsken tuvassa oli tuntenut veren hajun ja satuttanut kätensä isänsä veriseen ruumiiseen, oli hän syttynyt sammumattoman vihan paloon. Mikään eläväksi tullut kristillinen rakkaus ei ollut päässyt häneltä tätä tunnetta hillitsemään, vaan paloi se kiihkeänä ja voimakkaana, joka uudesta tilaisuudesta virikettä imien. Ja hän sisällytti tähän tunteeseen sen rikoksen mahdollisuudenkin, jonka alaisena hänen vaimonsa ja lapsensa oli, suunnitellen rangaistuksensa määrän sen mukaan kuin se jo olisi tapahtunut. Tuon rangaistuksen määrää ei muuten voinut paljon suunnitteluilla määritellä, sillä erämaan rangaistus oli yleensä kuolema; Antin isän kuolema, vaikka hänen surmaajansakin oli jo henkensä menettänyt, oli perustana sille vaatimukselle, joka on aina ja kaikkialla ollut erämaan laki: silmä silmästä ja hammas hampaasta.