Mikä ihana näky: saarisena avautuu aamun kirkkaudessa eteen siintävä selkä, tuskin huomattavasti tuulen virissä karehtien. Lehväiset saaret, jotka näyttävät kohoavan veden kalvosta kuin unelmat, tuntuvat keinuvan onnessaan. Kaarteissa avautuvat valkoiset hietikot, jotka aallon helkkä kirjailee uusiin hienoisiin uriin joka päivä, ja edustalla valmistautuu kaislikko taas aallon käskystä keinumaan. Katse siirtyy rauhoittuneella nautinnolla viheriöivästä levähdyspaikasta toiseen, yhä kauemmaksi, kunnes se vihdoin uppoutuu kaukana siintävien vaarojen sineen. Mutta tuossa vasemmalla kohoutuu harjanne jo rannasta jyrkkänä, pukeutuen juureltaan tiheään lehtimetsään, mutta harjaltaan muuttuen komeaksi kelohongikoksi. Metsävalkean tuli on aikoinaan keskeyttänyt elämännesteen juoksun petäjän tiehyeissä ja muuttanut sen juurikuivaksi hongaksi; sade ja tuulet ovat siitä kaarnan lahottaneet ja pudottaneet, ja oksat ovat käpertyneet ryhmyisiksi käsivarsiksi, jotka vakaina ja ikäänkuin aatteellisina aina osoittavat taholleen. Ne oksat ovat kotkan ja kalasääsken mieluisimpia istumapaikkoja, niillä ylpeinä ja luoksepääsemättöminä istuen hautovat ne uusia rikoksia erämaan rauhaa vastaan.
Erämaan rauha — se on näennäistä: kaikkialla on sotaa ja taistelua. Tuossa pakenee veneitä vimmatulla vauhdilla, tuossa niitä synkeällä ilmeellä ajetaan takaa. Tuossa uipi ylhäinen kuikka, ilmeelläkään suunnatonta ahneuttaan ilmoittamatta; tuolla istuu kelohongan latvalla kalasääski, keltasilmäinen, vaalea, merkillinen lintu, joka taukoamatta tuijottaa järvelle veden kalvoon. Ja kun saaliiksi kelpaava kala ilmestyy veden pintaan, kohoaa se pitkille siivilleen, jännittää keltaisia pyöreitä kynsiään ja pudottautuu kohahtaen kalan niskaan, raskailla siiven iskuilla kohottautuen jälleen ilmoille. Mutta väristen kyyristäytyy silloin rannan ruohokossa korteikkoon piiloon sorsa, jonka elämä on vaappumista pelon ja toivon vaiheilla… Ja jos poistuu järveltä metsään, on vain toinen taistelu edessä. Pedot suurimmasta pienimpään elävät alituisessa veren janossa, siihen syntyen ja kuollen; ja ikäänkuin tämän veren janon ikuisuuden todistukseksi, näyttääkseen, että niinkauan kuin imettäväisten sukua on ollut maan päällä, on luonto säilyttänyt pohjolassa pedon, ahman, joka veren janossaan on hirviö. Kehityksen takia ei ole olemassa tälle pedolle, vaan on se palloamme polkenut samallaisena kuin tänään jo silloin, kun muu nisäkästen lauma oli vielä näöltään toinen. Se on kuin hirmuinen muinais-ilmestys, joka puussa varroten syöksee saaliin niskaan, hakee hampaisiinsa kaulasuonet ja puree.
Antti souti kuin hurja, tuntemalta väsymystä. Hänen katseensa oli tunteeton luonnon kauneudelle, sillä hänhän kuului siihen itsekin olennaisena osana. Hän ei itse tiennyt, että hän oli vielä siksi peto, että veren jano saattoi vääryydestä herätä; ei tiennyt olevansa muuta kuin mies, jolle oli tehty veristä vääryyttä. Kaihoten ja malttamattomana katsoi hän taakseen, milloin avautuisi hänelle se salmensuu, josta hän pääsisi oikaisemaan kohti Peuraharjun tyveä…
* * * * *
Ontrei-perämies piti venekuntaa lujilla. Tuon tuostakin käänsi hän ruskeatukkaista päätänsä katsoakseen taakseen. Joku epämääräinen pelko vaivasi häntä, monessa kahakassa mukana ollutta voimakasta miestä, ei itsekään oikein tiennyt, mikä. Hän oli oikeastaan vastustanut koko Vaaralan ryöstöä, sillä naapurirauha oli hänestä tärkeä, ja ryöstettäviä oli kauempanakin, mutta menihän mukaan sentään, kun Arhippainen kiukkuisesti vaati. Siinä hän nyt sitten sai sen, mitä haki, mietti Ontrei katkerana. Vaaralan vanha Juha oli aina ollut kamala ja salaperäinen, onnettomuutta tuottava mies, ei olisi pitänyt mennä enää häntä häiritsemään… Poika kuului olevan yhtä sisukas, ja varmaan tämän teon kostaa kipeästi…
— Ontrei, laske maihin, pyyteli Helenan vieressä soutava nuori kiharatukka karjalainen. Hiki helmeili hänen otsallaan. Pikku poika Helenan jaloissa itki katkerasti.
— En laske, Kuisma-veljeni, kielsi Ontrei, vasta Peuran niskassa levätään; siinä jo voimme olla rauhassa. Mutta jos lienee soutaaksesi raskas, niin upota tuo Vaaralan vene, sillä ei Antti ainakaan sillä enää pysty takaa ajamaan. Eipä ole paljo saaliistakaan taikaa…
Paras tavara nostettiin toisiin veneisiin ja parilla kirveen iskulla tehdystä reijästä alkoi vesi pulputa sisään. Sinne se jäi jälkeen painuen yhä syvemmälle kunnes aivankuin levottomaksi tullen rupesi hitaasti pyörimään ja upposi. Helenasta tuntui kuin olisi viimeinenkin yhdysside kotiin päin katkennut. Vaikea oli hänen taas estää ainoata huojennustaan ja turvaansa, itkua, tulemasta…
— Älä itke, marjaseni, rupesi kaunis nuori karjalainen lohduttamaan.
Hyvin me sinua perillä pidetään.
Hän katsoi Helenaan pitkään, hymy leikkien punertavilla huulilla. Helena tunsi häpeävänsä, puna peitti hänen poskensa, ja hän painoi päänsä alas siirtäen huivia silmilleen. Mutta karjalainen hymyillen nosti huivia toisella kädellään ja koetti katsoa silmiin. Silloin Helenan inho, johon sekautui arka aavistus jostain pelottavasta, pukeutui tarmokkaaksi torjunnaksi…