— Kas kas, sanoi karjalainen, jonka nuortea ruumis naisen läsnä olosta tunsi vastustamatonta kiihoitusta.
Pieni poika katsoi kummastuneena äitiinsä ja karjalaiseen. Jälkimäisen iloinen ystävyys oli vähitellen saanut hänet unohtamaan pelkonsa ja mukautumaan uusiin oloihin. Mutta nähdessään äitinsä vihaisen ja loukkautuneen liikkeen meni hän jälleen oman kansansa puolelle ruveten tarmokkaasti miehen jalkaa nyrkillään takomaan.
— Älä pelkää, lohdutteli mies; en minä pahaa tee. Ja muuttuen vakavammaksi rupesi hän taas soutamaan, silmissä uneksiva ilme. Hänen herkkään mieleensä ei voinut olla vaikuttamatta se surullinen kohtalo, johon oli joutunut tuo hänen rinnallaan soutava nuori, vielä viehkeä nainen, erittäinkin juuri siksi, että hän oli nainen, minkä joka liikekin Kuismalle hänen pitkän erossa-olonsa jälkeen toisesta sukupuolesta ihastuttavasti ilmoitti. Hän oli vielä liian nuori ollakseen raaka ja liian hehkuva ollakseen kylmä. Helena tai joku muu, kunhan vain oli kaunis nainen, olisi kentiesi nyt herättänyt hänessä eloon kaiken sen hellyyden, jota hänen sydämensä pystyi tuntemaan. Ja se pystyi. Hänen kansansa oli ollut ammoisista ajoista tunteitten kansaa, helposti riehahtava sekä hellyyteen että julmuuteen, innostuva sotaan ja retkeilyyn, lauluun ja soittoon, helposti heltyvä kyyneleihin. Mutta siltä puuttui tuo juro, sitkeä ja arkipäiväinen voima, joka suunnittelee väsymättä tekoansa vuosikausia, omistaen kaiken henkisen tarmonsa tulevaisuuden silmälläpitoon. Hetken lapsi, oli se vaikka kuinka etevä, ei kestänyt kesää kauemmin, vaan lannistui. Sen tunsi vaistomaisesti hänen sukunsa ja tiesi, että tuo hiljainen heimolainen rajan takana oli etevämpi juuri tässä olemassa ololle tärkeässä ominaisuudessa ja kerran oli oleva hänen henkistenkin saavutustensa perillinen…
Kuisman herkkä mieli ailahti surulliseksi. Mitä muisti mies, äsken kuollutta vanhustako, vai jotakin neitoa nuorta tuolla rajan takana, jonne oltiin pyrkimässä?
Kus kuldaine kulgenov,
Valgei-tukku voappunov?
Peurajoen suuta ei näkynyt ulapalle, sillä juuri ennen järveen laskuaan joki teki mutkan purkaen vetensä viistoon, niin että toinen ranta jäi kapeaksi niemekkeeksi. Paljoa huokaamatta lähti matkue nousemaan jokea, virrat sauvoen ja kosket nousten vetämällä. Helposti noustiinkin Peurasuvannolle saakka, mutta sitä ylös mentäessä, ennenkuin itse koskea lähdettiin nousemaan, teki mieli jo lepuuttaa. Mutta niskassahan jo odotti yöpaikka, joten monen minuutin aikaa ei airoja vedestä poissa pidetty…
Oli jo tullutkin ilta, mutta paljoa iloa se ei tarjonnut. Koko päivän uhannut ukkosilma näytti vihdoinkin tekevän tuloaan. Taivas oli mennyt pilveen, oli tyyni aivankuin myrskyn edellä ja Peurasuvannon musta vesi juoksi sileänä ja salaperäisenä kuin Tuonelan virta. Ontreista tuntui kaamealta ohjata venettä tuohon onkaloon, mutta sinnehän oli mentävä, sillä muuten ei päässyt…
— Soutakaa kovemmin, sanoi hän äreästi.
Kalliot kohosivat yhä korkeammiksi ja alhaalla kävi yhä hämärämmäksi.
Vaiti olivat kaikki…