— Älä katso tätä kaunokaista neitoa, veliseni, lähde edelle ja unohdamme heidät. Ei sovi sinun nyt pyhällä matkalla, eikä sovi muutenkaan tämän nuoren naisen suosiota hakea.
Omituista oli, että hänen täytyi tunnustaa ukon ymmärtäneen hänet puolittain oikein. Heti nähtyään naisen nuoreksi, ja, kuten nyt tiesi, myös harvinaisen kauniiksi, oli aivan vaistomaisesti melkein itsetiedoton rakastumisen ja omaksi saamisen heräävä tunne hänet vallannut. Se ei ollut ajattelua eikä suunnittelua hänen puoleltaan, se oli vain salaista luontoa, veren ihanaa runoutta, joka kuuluu kuin hieno kuiske lumotusta metsästä. Mutta ukon herätyksestä hän huomasi mahdollisuuden tuon tunteen syntymiseen, pelkäsi sitä itsekin ja sanoi alistuen:
— Sinä olet, Ontrei, taaskin oikeassa. Lähdemme, menemme edelle.
Sivu mennessään ei hän kuitenkaan voinut olla naiseen katsomatta. Silmien eteen vedetyn huivin alta vilahti kaksi tähteä ja tumman ihon kauneutta lisäsi vielä läpikuultava punerrus, joka hitaasti levisi yli kasvojen. Otsa oli matala, kasvot kapeat, kulmakarvat korkeat ja kaarevat, nenä omituisen kauniisti ja sopusuhtaisesti kyömyllä, suu lämmin ja leuka sievästi pyöristynyt. Vaatemyttyä kantava käsi oli sangen kapea ja valkoinen, ollakseen, kuten hän otaksui, vain tavallisen työläisnaisen käsi…
— Kuule Ontrei… yritti hän leikillä…
— Menemme, menemme, hoputti tämä.
Vaieten olivat naiset väistyneet tien toiselle puolelle ja vaieten menivät toiset sivu. Vasta hetken päästä loihe Ontrei puhumaan. Hän lausuilihe sanojaan kuin säälillä ja lohdutellen, kuin ymmärtäen, että mahdollisesti pienenpieni katkeruuden pisara oli saattanut toisen sydämeen jäädä.
— Suunnattomat olivat kiusaukset — puhui hän taas hurskaasti — pyhällä Sosimalla yksinäisyydessään Solovetsin autiolla saarella. Lähti näet sieltä ensi talvena pyhä Hermanni mantereelle ruoan ja muiden tarpeitten hakuun jättäen Sosiman yksinäisyyteen. Ja alkoi pyhimykselle niin ankara kiusauksen aika, että ellei Jumala olisi häntä alituisesti vahvistanut, hän olisi kaiketi, ellei toisin ollut jo alusta määrätty, langennut johonkuhun noista moninaisista viettelyksistä. Niinpä saatana tässäkin erikoisesti käytti kauniin naisen haamua kiusauksen aseena. Yön pimeydessä, kun pyhä mies syntinsä tunnossa havumajassaan kovalla vuoteellaan vaikeroi, valkenee äkkiä maja ja hänen eteensä ilmestyy nainen ihanasti hymyillen ja käsiään ojennellen. Lähde pois saarelta tästä kurjuudesta, mene kauas etelän maille, siellä odottaa sinua suuri valta ja vaikutus sekä ihana elämän hekuma! Mitä täällä saarella teet paleltumassa, kelle on siitä hyötyä? Eihän voi olla Jumalan tahto, että hautaat itsesi tänne erämaahan! Ja kun meri jäätyy, tulevat karjalaiset eräretkelle ja tappavat sinut. Lähde pois, etelän mailla tulen luoksesi. Näin puhui kiusaaja, vietellen ojennellen käsiään ja koettaen herättää pyhimyksessä synnin himoa. Mutta hän taisteli kovasti vastaan, rukoillen voimaa Jumalalta, joka häntä auttoikin, vapauttaen hänet saatanan loihtunäyistä. Vältä kiusausta, vältä, se on paras, se paras, se se-e-e…
Mutta kertoipa sitten kerran Ontrei omankin tarinansa…