Vieri aikoa vähäisen, päivä paistoi, pälvet nousi, hanget suuretkin sulivat; ei sula sydänten routa pimeässä veljespirtin.

Ontrein koti oli pienen erämaan järven rannalla, yhtenä muutamista muista karjalaisista talopahasista. Kirkonkylästä vei sinne mutkitteleva polku, ja Venäjän rajalle oli siitä vain kolme peninkulmaa. Salot suuret ja laidattomat alkoivat tuosta aidan takaa, niin läheltä, ettei paljoa rakennuksen ja metsän väliin pellon sijaa jäänyt. Tuolla mäenharjulla oli tuuheakuusinen hautuumaa, tuo karjalaisten kylien surumielinen puistikko, "kuusikko", jossa tummassa varjossa lahoi mullaksi monta kyynelillä sinne saatettua. Se oli pyhä paikka, eikä sinne menty muutoin kuin vainajia viemään ja itkemään. Mihin lehvä putosi, siihen se sai myös jäädä, mihin ruoho kasvoi, siinä sai se myös elinikänsä tuulessa ikävöiden suhista. Aikain kuluessa kaivautui esiin vainajain luita ja arkkujen lautoja, ja lehdet ja neulaset kerrostuivat vuosien pitkään paksuiksi penkereiksi, puut tihensivät oksiaan kaivaen juurensa syvään maan mehuisiin uumeniin, sammal paisui upottavaksi matoksi. Hyvä oli siellä, kuten itkussa sanottiin, noitten rakkahien, kultaisien vainajien uinua, kesäisien tuulosien tuutimina, kultaisien kukkasien alla, auvon ja ylähäisien aamuisien toivossa…

Kylä oli mäen rinteellä, katsellen järvelle päin pienistä moniruutuisista akkunoistaan, joissa ilta-auringon valossa loistivat ruostuneen lasin kaikki sateenkaaren värit. Teräväharjaiset talot olivat kyyssähtäneet siihen kuin pystykorvat koirat kontalleen tarkoin järvelle päin silmiään teroitellen. Paljoa ei sieltä näkynyt, kapea veden selkä ja sen takaa sininen salo, koivumetsäinen, jossa näkyi kesäinen tuulen puuska tai pilven varjo järven pinnalla, kuin aaltona eteenpäin ajautuen.

Ontrei oli kahdesta veljeksestä vanhempi, ja hänestä olisi pitänyt tulla talon isäntä, mutta elelikin hän nyt setämiehenä nuoremman veljensä hoteissa. Ramman käden sijaisena olivat hänellä hampaat, jalan sijaisena sitkeys ja kovan kohtalon lievittäjänä alati tyytyväinen ja hurskas mieli. Saattoi huomata Ontrein kotona, että sekä veli ja tämän vaimo, lapset ja koko väki kohtelivat häntä mitä suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella. Olipa kuin olisivat he olleet nöyriä hänen edessään, ikäänkuin alituisessa ja koskaan umpeen menemättömässä kiitollisuuden velassa.

Oli ollut aika, jolloin kaikki oli vielä toisin ja aiottu toiseksi. Isä, valkopartainen karjalais-vanhus, jonka mielessä yhä asui vanha Väinö ja hänen hyvänsuovat haltiansa lauluinensa ja loihtuinensa, oli eräänä päivänä oikaissut itsensä kuolinlaudalle ja siunannut poikansa kuollessaan kuin sadun vanhat kuninkaat. Sopua oli hän veljeksille toivottanut, keskinäistä rakkautta ja siunausta. Sitten oli hänet kuoltuaan viety sinne varjoisaan surupuistikkoon, ja veljekset olivat ruvenneet elämään talossa yhdessä vanhan äitinsä kanssa.

Eletään, eletään siitä taas kotvan aikaa, niin jo ottaa ja kuolee vanha mummo, ja hänetkin itketään hautaan. Nyt ei voi enää talo olla emännättä, vaan täytyy Ontrein lähteä naimaan, mennä toteuttamaan toivomusta, jota hän vuosia on sydämessään salassa pitänyt, mutta josta ei ole äitinsä eläessä sanallakaan, ei tytölle eikä muille, tahtonut totta tehdä.

Ontrei on parhaassa ijässään, terve jäseniltään ja mieleltään. Hän aivan riemastuu tuosta ajatuksesta, ruveten siitä veljelleen haastelemaan. Tämä kuuntelee vaieten, hajamielisesti, kunnes vavahtaen kuulee veljen ikäänkuin häneen vedoten lausuvan ylistäen:

— Ylen onkin se naapurin Outi ihana neito!

— Ylen…

Niin hän vastaa, kerraten kehumasanan hiljaa ja epävarmasti, mutta ei uskalla katsoa veljeään silmiin, vaan huoaten poistuu töihinsä. Mutta Ontrei valmistautuu kosioille pukeutuen parhaisiinsa, viemään kosiorahaa naapurin pöydälle.