Hän lähti kulkemaan. Kiersi pitkin rannan reunaa, pitkin kalliota, poistellen tieltään syrjään paatsamapensaikkoa ja karkoittaen lentoon parven valittavia ja kirkuvia rantasipiä ja tiiroja. Hitaasti kulki hän pälyen epäillen ympärilleen ja tutkien kaikki mielestään piilopaikaksi sopivat kohdat. Niin kiersi hän luodon toiselle puolelle tullen rotkon suulle, joka siellä aukeni synkeänä ja mustana. Hän näki jälkiä, jotka johtivat pitkin hietikkoa kuiluun, ja seisahtui niitä tarkastamaan. Mutta äskeinen ankara ukkossade oli ehtinyt hävittää niistä niiden tuoreuden, eikä Kuisma siksi osannut niitä ansion mukaan epäillä. Hän meni rotkon suulle ja koetti jännittää katsettaan erottamaan, mitä halkeaman pimeys kätki keskelleen, mutta ei erottanut. Siksi läksi hän sinnekin katsomaan.
Sateen jälkeinen kosteus tuntui halkeamassa kylmänä usvana ja pitkin kallioseiniä valui vettä. Kuta syvemmälle Kuisma pääsi, sitä synkeämmäksi rotko muuttui, niin että keskellä oli jo melko hämärä. Kuismasta tuntui oudolta ja kaamealta. Hän teki ristinmerkin ja kiiruhti askeleitaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi kuoleman henkäys ja kalma häntä hiipaissut; helpotuksen huokauksella astui hän rotkon toisesta päästä ulos vapaaseen ilmaan.
Mitään ei ollut näkynyt ja Kuisma vahvistui siinä uskossa, että turvallisin yöpaikka oli juuri tämä saari. Yöpaikalle olivat jo miehetkin leiriytyneet aukoen eväskonttejaan ja viskellen aralle Helenalle huomautuksiaan ja ehdotuksiaan.
— Käy syömään Kuisma, kehoittivat he; älä ole allapäin, sillä mikä on tapahtunut, sitä ei voi auttaa… Syö, vaimo, sinäkin… Tuossa on pojallesikin. Käy tulen ääreen, kaunokainen. Älä sure enempää, kaunihit ovat miehet Vienassa, ylen rakkahat ruotsin naiselle. Tässä me tulen hauteessa yö yhtenä vietetään, ka aamulla taas matkaa jatketaan. Tule vierelle tänne istumaan, tänne…
Istuu Kuisma, mutta vaitiollen kuuntelee miesten puhetta. Lopuksi puhkee sanomaan:
— Vahtia lienee pidettävä ja paras on viedä kaikki valmiiksi veneeseen, jos tulisi äkkilähtö…?
— Vahtiako? kummastelevat toiset. Mitä tässä nyt vahdittaisiin väsyneinä? Kuka tänne järven selälle? Viedään vain veneeseen. Mutta nukutaan kuitenkin kaikin, eikä turhia väsytetä; raskaat ovat veneet soutaa. Ota siemaise ruotsin oluvia.
Ruoka ja lämpö rupeaa raukaisemaan väsynyttä ruumista, miehet heittäytyvät pitkälleen tulen hauteeseen. Mutta Kuisma komentaa synkkänä Helenaa:
— Mene rantaan veneeseen lapsinesi.
Arkana nousee Helena ja tottelee, mutta näkee kauhukseen Kuisman seuraavan perässä.