— Nouse veneeseen, komentaa tämä.
Helena tottelee.
— Tänne kätesi!
Ja Kuisma sitoo lujasti Helenan kädet nahkaviilekkeellä, pakottaa hänet pitkälleen veneeseen, tuo itkevän pienokaisen hänen viereensä, heittää jotakin peitettä verhoksi ja lähtee mutisten itsekseen:
— Saareen pian meidät heittäisit, jos irti olisit…
* * * * *
Rajuilman jälkeinen tyyneys rupeaa jo myöhemmällä luonnosta katoamaan; sähköjännitys minkä se hetkeksi oli menettänyt, virkoaa uudelleen, ja uuden toimintansa merkiksi kohottaa luonto taas pilviä taivaalle ja antaa yötuulen ruveta tasaisesti puhaltamaan. Järven selkä ottaa viriä, yltyy laineiksikin, jotka kohahtaen uupuvat hiekkaan. Mutta tuuli käy toisaalta, jättäen valkaman tyyneksi, ja ainoastaan laineen maininki, joka lahdelmaan kiertää, saa hiekalle höllästi vedetyt veneet hiukan nytkähtämään. Kuta pitemmälle yö kuluu, sitä voimakkaammaksi kiihtyy tuuli, vihdoin puhallellen täysin palkein. Korkealla kallion laella kasvavissa vaivaispuissa se taas vinkuu lohduttomasti, valittaen, aivankuin itseään raivoon kiihoittaen. Vaahtopäinä ärjyy avara selkä, yhä uudelleen karjahdellen esiin vihaista väitettään. Kallion huipun yli viskautuu silloin tällöin vihainen vihuri, pelmuuttaen kaislikkoa ja rannan tyyntä vettä. Kaislikosta löytää se veneen, iskeytyy kiinni laitaan ja rupeaa sitkeästi sylkyttelemään sitä järvelle päin. Tuuma tuumalta saa se sen siirtymään, kaislat aukaisevat airot hangoistaan, ne liukuvat hiljaa veteen, yhä harvenee kaislikko, yhä helpommin liukuu vene, kunnes se illan pimeydessä tuulen valtaan jouduttuaan katoo kuin aave vaahtoiselle järven selälle. Kukaan ei sen lähtöä ole todistamassa, vaan meni se yksin tuulen heiteltäväksi…
Yön ja kuluneen päivän tapahtumien murtamana makasi Helena veneessä. Häntä kohdannut onnettomuus oli ollut niin äkkiarvaamaton ja niin suuri, että hän tunsi käyneensä aivankuin turraksi; olipa melkein kuin hän ei olisi surua tuntenutkaan, vaan olisi joka hetki ollut aivankuin mahtavan virran vietävänä, jossa vain oli silmät suljettuina ja toivottomana odotettava kuolemaa. Hän sulki silmänsä kuin armoniskua odotellen ja toivoi vain unohdusta ja tuskain loppua.
Unetonna valvoo nuotiolla Kuisma. Tuon tuostakin hän kuuntelee tarkkaavaisena ja teroittaa katsettaan kauas selälle, nousten kalliollekin tuulen päälle katsomaan. Mutta myrskyisenä ja pimeänä kuohuu hänen katseensa edessä järven selkä, mitään ei näy. Kerran, tuulen alle taas katsahtaessaan on hän näkevinään valon ja pimeän rajalla selällä jotakin keikkuvan, joka oli kuin veneen kuvahinen. Mutta vaikka kuinka näköhermoja jännittäisi, niin ei saa parempaa selkoa, vaan pian on pimeys kätkenyt helmaansa aalloilla keikkuvan esineen. Oliko vene? Oliko tukki? Mikähän oli? Näin kyselee mies itsekseen levotonna ja yhä uudelleen palaa ajatus asiaan… Olisikohan pitänyt työnnältää vene vesille ja käydä tutkaisemassa? Mutta vierellä puun oksissa vinkuva tuuli kieltää menemästä, väsymys maanittelee valppautta lepoon ja voittaakin vihdoin. Uneen vaipuu yksinäinen saari autiolla selällä.