PIMEÄSSÄ YÖSSÄ…
Antti oli piilossaan paljaana korvana. Veri humisi hänen päässään, eikä hän ollenkaan ollut selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä. Aivan vaistomaisesti kurkottelihe hän kuulemaan, mitä karjalaiset nuotiollaan puuhasivat. Kun hän sitten kuuli rotkossa askeleita, jotka lähestyivät hänen piilopaikkaansa, oli sydän melkein lakata lyömästä ja käsi puristui puukon varteen. Hän kyyristäysi kuin kissa ja odotti henkeä pidättäen…
Mitä hänen oli tehtävä?
Iskeäkö puukolla heti ja niin varmasti, ettei ääntä päästäisi, vai koettaako pysyä piilossa, ja iskeä vasta sitten kun ei enää muu auttaisi? Mutta jos suoraan iskisi, niin joku jysähdys kuuluisi sentään ja kun olisi kateissa, niin pian tulisivat toiset hakemaan. Mitä tehdä? Järki vaati aivoilta toiminnan ohjetta ja kun se ei sitä voinut saada, hätäytyi se lyöden ihon tuskan hikeen. Koko tämä ajatussarja ei vaatinut enempää aikaa kuin ne muutamat sekunnit, jotka viipyivät siinä, kun askeleet saapuivat halkeaman suulta Antin kohdalle.
Silloin Antin hermot taas pääsivät tasapainoon ja hän tunsi tuota samaa varmuutta, jonka tiesi turvakseen vaaran hetkellä. Hän oli oppinut huomaamaan, että pelko oli hänelle kuten luultavasti kaikille aivan luonnollinen ominaisuus, ja että rohkeus oli vain järjen ja hermojen yhteistyötä vaaran hetkellä. Kun Kuisma hänen lähelleen tullessaan kiiruhti askeleitaan, ymmärsi Antti heti, että häntä tuskin huomattaisiin. Hän painautui koloonsa aivan hiljaa ja näki helpotuksen tunteella Kuisman onnellisesti menevän sivu.
Sitten kuuli Antti miesten puheet nuotion ääressä ja hänen korviaan kuumotti. Hänen joka hermonsa oli vireessä ja kun hän vihdoin kuuli Kuisman komentavan Helenaa veneelle, musteni maailma hänen silmissään. Hän kuuli heidän menevän rantaan, mutta ei sitten kuullut enempää; pieni poika vain itki katkerasti.
Hän ei jaksanut enää pidättäytyä, vaan syöksyi halkeaman suulle. Mutta siinä järki sentään sai hänet pidätetyksi. Jos Helenalle jotakin tapahtuisi, niin varmaan hän huutaisi niin, että tänne kuuluisi. Hän kuunteli. Kuisma kuuluikin jo tulevan rannasta. Taas helpotti ja ruumiin valtasi väsymys, raukeus, kuin suuren ponnistuksen jälkeen.
Painautuen kyyryyn halkeaman suulle kallion kylkeen kuuli hän nyt yhä selvemmin nuotiolla lepäävien menon. Yö uuvutti miehet lepoon, vain Kuisma tuntui valvovan, koskapa vielä kävi veneillä, kaipa tavaroita takaisin tuomassa. Illan pimetessä alkoi nuotion loimu leikkiä yhä selvemmin rannan tummassa veden kalvossa, karjalaisten vielä äsken niin vilkas ja äänekäs puheen sorina harveni jo yksikantaisemmaksi, ja vain silloin tällöin sanottu sana tai venähtävä haukotus tuntui häiritsevän hiljaisuutta. Vihdoin oli kaikki hiljaa. Antti kurotti päätänsä kallion reunan ohi: tuossa oli nuotio ja tuossa miehet nukkumassa. Vain Kuisma istualtaan vielä kaiveli kepillä nuotion tuhkaa. Jo nousi ja katseli tarkkaan ympärilleen, lähti liikkeelle, kiipesi kallion päälle ja sinne seisahtui.
— Epäluuloinen tuntuu olevan, arvosteli Antti itsekseen.
— Olisiko hiipiä perässä ja sinne kalliolle keperryttää?