Mutta eloon jäisi vielä neljä ja ennenkuin ne olisivat hengiltä, voisi
Helena joutua heidän kostonsa uhriksi. Antti ei ymmärtänyt, mitä tehdä.
Kuisma tuntui palaavan kallion laelta, koskapa kivestä irtautuva somero kuului uudelleen ruvenneen alas vyörymään. Tuossa hän tuli alas, istuutui paikalleen tulen ääreen, jossa Antti näki hänen vihdoin makuulleen painautuvan.
Nyt oli hänen aika toimia.
Mutta miten? Pois oli hänen tältä saarelta päästävä, sillä olo siellä sitoi kokonaan hänen kätensä ja saattoi heittää hänet milloin hyvänsä ylivoiman valtaan. Hänen oli siis hiivittävä veneelleen, ja se ehkä saattoikin käydä päinsä yhä pimenevässä yössä. Kerran taas veneeseen päästyään saattoi hän koettaa Helenaa pelastaa…
Notkeasti ja aivan hiljaa lähti hän matamaan piilostaan kohti rantaa. Ruohokko ja tuulen kohina suojelivat hänen kulkuaan, vaikkakin Kuisma, joka tuntui kuulevan nukkuessaankin, heti hänen liikkeelle lähdettyään rupesi liikahtelemaan levottomasti ja huokasi raskaasti. Antti vaipui maahan liikkumattomaksi kuin kuollut, ja läksi liikkeelle vasta kun kuuli Kuisman jälleen rauhoittuneen. Tuuma tuumalta eteni matka; lähempänä rantaa uskalsi hän jo ottaa askeleenkin, potaltaa nopeasti ja äänettömästi kuin kissa eteenpäin ja niin päästä rantahietikkoon. Se peittyikin rannan ruohoisemman äyrään taakse, ja siinä sopi taas levähdyksen ja ajatuksen tilaa pitää.
Päästäkseen veneelleen täytyi hänen mennä ohi karjalaisten nuotion ja veneiden, ja sitä kielsi järki tekemästä. Vaikka kuinka keveästi hiipisi, niin vaistomaisesta vaaran lähelle tulosta heräisivät aina varoillaan olemaan tottuneet miehet. Saarta ei taas olisi malttanut lähteä kiertämään…
Antti luikasi mustaan veteen kuin ankerias. Kylmä vesi oli puristaa parahduksen hänen kurkustaan, mutta jaksoi hän silti hillitä itsensä ja kaahlasi nopeasti kaislikon rintaan, sen selkäpuolelle. Siellä hän olikin jo pimeän ja myrskyn peitossa, ja läksi kiireesti, puoleksi kaahlaten puoleksi uiden, kulkemaan venettänsä kohti.
Tuuli ulvoi ikävästi ja sade rupesi pieksämään rauhatonta veden pintaa. Anttia värisytti ja hänestä tuntui kuin olisi hän jo eläessään joutunut manalan mustalle virralle; lietepohjaan painui jalka ilkeän pehmeästi ja savi iskeytyi nilkkaan kuin kuoleman pihdit. Kun ei vain Vetehinen olisi saaliin tarpeessa, kun tietää Maahisenkin niitä kohta saavan? Laineen läikkä pyrki horjuttamaan rintojaan myöten kaislikossa tarpovaa miestä, niin että kouran täysi täytyi aina kerätä kaisloja tueksi; ja kun aalto saapui niemen takaa kiertäen, lähetessään yhä kasvaen ja nousten, täytyi aivan kohottautuen ponnistautua sitä vastaan ottamaan, ettei olisi aivan rankana mukaansa pyyhkäissyt. Mutta taistelu antoi taas Antille voimia ja sitkeästi pyrki hän venettänsä kohti. Tuossa olivat jo takahangassa karjalaisten veneet, ja kohta keikkuisi hän omassansa ulapalla pimeän turvissa…
Antti ei voinut ymmärtää, mihin hänen veneensä oli joutunut, sillä sillä paikalla, jonne hän sen illalla oli jättänyt, ei sitä enää näkynyt. Hän oli jo melkein niemen kärjessä, tuuli kohisi vapaana hänen päänsä päällä, aalto löi väsymättömällä raivolla, mutta veneitä ei näkynyt. Vihdoin löysi hän pimeässä sen tiheän kaislikkopehkon, johon hän veneensä oli kätkenyt, ja ymmärsi että tuuli oli sen vienyt. Hätä ukonilman ja pelko ilmitulon tähden oli saanut hänet kätkemään sen liian keveästi.
Antti tyrmistyi kokonaan. Hän ymmärsi nyt, että hänen tuli ratkaista asiansa panemalla kaikki kerralla alttiiksi. Vene olisi suonut hänen valita tilaisuuksia, seurata vihollista kauan, kentiesi vähitellen päästä voitolle, mutta ilman sitä täytyi hänen ratkaista asia nyt heti, sillä saarelle hän ei voinut jäädä.