Vilu ja nälän tuottama heikkous puistattivat hänen ruumistaan. Hän käännälti katsomaan karjalaisten nuotiota ja karkea kirous puristautui hänen huuliltaan. Hänet valtasi villi halu mennä vain kylmästi tuonne nuotion ääreen lämmittelemään ja puukko kädessä anastamaan itselleen se, mitä ei mielisuosiolla annettaisi. Hampaat kalisivat hänen suussaan.
Äkkiä hän kyyristäysi. Kuisma siellä näkyi vavahtavan hereille, kohoavan seisomaan ja katsovan rantaan päin. Siellä se kuunteli tarkkaavaisena ja katseli ympärilleen, kunnes mitään epäilyttävää huomaamatta painautui jälleen makuulle. Mutta salamana lennähti hänen katseensa suunnasta Antin mieleen kolkko ajatus:
— Tuollahan on kaksi venettä rannassa, vielä Helena ja lapsi veneessä!
Siinä oli tilaisuus, johon hänen kannatti panna kaikki kerralla alttiiksi.
Koko suunnitelma välähti hänen mieleensä selvänä kuin salama pimeydessä ja hän kummasteli, ettei hän ollut sitä ennen huomannut. Hänen puolellaan oli myrskykin veneen viedessään, sillä nythän se olisi ollut hänelle vain vastuksena. Rohkeus virisi hänen mielessään ja päättäväisesti ja uusin voimin lähti hän kahlaamaan kohti valkamaa.
Hän tiesi, ettei maalle ollut yrittämistäkään, vaan että hänen oli koetettava vedestä käsin saada veneet vesille. Sieltä päin niihin pääsikin paremmin käsiksi. Kaahlattuaan jälleen kaislikon rintaa niiden kohdalle luikui hän uimasillaan veneen perään käsiksi ja koetti liikauttaa sitä.
Sanomattomaksi riemukseen tunsi hän sen nutjuvan melkoisesti ja ymmärsi, että muutaman minuutin voimakas työskentely edestakaisin saisi sen vihdoin irtautumaan. Hän kävi katsomassa toista venettä. Varovaisesti laidan yli kurkistaessaan näki hän vaimonsa makaavan siinä kalpeana ja pienen poikansa vilusta sinisenä rinnalla. Voimakas tunne tulvahti rintaan, mutta hän hillitsi itsensä ja painautui veteen ruveten venettä nytkyttämään irti.
Pelastumisen tunne antaa intoa. Antti ei malttanut, vaan kiskaisi niin lujasti, minkä saattoi epämukavasta asennostaan. Vene heilahti. Poika parahti itkemään. Antti painautui melkein sukkeloon veneen perän suojaan. Ja syytä olikin.
Nuotion äärellä heräsi Kuisma itkuun ja saapui kiireesti rantaan katsomaan, mikä oli hätänä. Hän koetteli venettä kokasta, tunsi sen olevan vielä lujassa ja säälien jätti nuttunsa värisevän pienokaisen peitteeksi. Oudosti hetken tuijotettuaan Helenaa ja uudelleen venettä maahan lujitettuaan meni hän pois. Antti näki hänen jälleen paneutuvan pitkälleen ja oli iloinen, kun huomasi hänen päänsä nyt joutuvan pajupensaan peittoon. Odoteltuaan hetken Kuisman nukkumista, hetken, joka oli pitkä kuin ijankaikkisuus, ryhtyi hän uudelleen työhön, ponnistaen kaikki voimansa. Hän solahutti jalkansa veneen alle molemmin puolin pohjaa, löysi sieltä niille tuen pohjakivestä ja rupesi pinnistämään raskasta venettä irti. Hiljainen sohina hienossa hiekassa pohjan alla ilmoitti hänelle veneen lähteneen liikkeelle. Äkkiä solahti se kiireempään vauhtiin, niin että hänen asemansa veneen alla kävi epämukavaksi, mutta annettuaan pohjasta sille vielä vauhdin solahdutti hän itsensä kaislikkoon päästyään syrjään, työntäen veneen voimakkaalla liikkeellä ulapalle. Tuossa tarttui jo tuuli sen laitaan ja lähti varmasti ja kiiruusti sitä viemään. Helena ja lapsi nukkuivat, koska eivät ääntä päästäneet…
Antti katsoi maalle. Eräs karjalaisista kieriskeli unissaan väliin surkeasti äännähtäen aivan kuin armoa anoen… Antti kiiruhti toiselle veneelle… Maltti ei enää tahtonut riittää. Ne muutamat hetket, jotka kuluivat sen irti saamiseen, tuntuivat aivan sietämättömän pitkiltä. Vihdoinkin irtausi… Rentonaan Antti luikui veneen mukana jaloillaan sille vauhtia antaen. Hän ei pitänyt kiirettä siihen noustakseen, antoipahan mennä halki kaislikon ulos pimeään ja myrskyyn, jonne kadotessaan kuuli vielä karjalaisen surkean voihkinan ja valituksen. Silloin rupesi hän nousemaan veneeseen haalautuen hitaasti kokan yli tuuma tuumalta. Päästyään vihdoin laidan yli horjahti hän kuolemaan saakka väsyneenä veneen pohjalle, vaipuen siihen tainnoksiin. Aalto keikutti venettä armottomasti varastautuen silloin tällöin laidan yli, ja vene ajelehti turvattomana ulapalle toverinsa jälkeen…