Antti rupesi kertomaan. He eivät olleet vielä vaihtaneet monta sanaa, olivat vain toimineet ja tehneet sen, mitä tehdä tuli. Nyt rauhaan päästyään tunsivat he taas ikäänkuin sulavansa ja sydäntä kevensi puhella eletyistä suruista ja kokemuksista. Harvakseen Antti haasteli takaa-ajonsa ja kostonsa vaiheet, synkkänä kuuli hän nyt Helenalta, miten hänen isänsä oikeastaan oli henkensä heittänyt. Hän oli ylpeä isästään ja iloinen siitä, että hän oli onnistunut nujertamaan vielä vanhoillaan Arhippaisen, sen sukuvihollisen. Ja hän tunsi suurta nautintoa siitä tiedosta, että karjalaiset olivat vankeina saaressa…
— Jäiköhän niille asetta? tiedusteli hän.
Ei ollut sanottavia jäänyt, mitä puukkoja jäi, siinä kaikki. Kaikki olivat kantaneet veneeseen takaisin, eväänsäkin, onnettomat.
Ja saarella ei ollut mitään lauttapuuksi kelpaavaa. Sen tiesi Antti vanhastaan, ja siksi hän syötyään rupesi levollisesti nukkumaan tulen hauteeseen. Jo uneen vaipumassa ollessaan kuuli hän Helenan aran kysymyksen:
— Ethän sinne menettää aio?
Antti oli liian väsynyt vastatakseen, vaikka häntä halutti vastata, kun oli hänestä Helenan kysymys niin lapsellinen. Vai ei aikonut menettää heitä sinne! Tietenkin aikoi, kun oli kerran saanut satimeen koko susilauman…
Antti nukkui pian kuin kuollut; hän oli kovista ponnistuksistaan niin väsynyt, että kasvot olivat aivan kalpeat, verettömät, kuin kuolleella, ja hengitys oli niin helppoa ja tasaista, että tuskin saattoi huomata rinnan kohoavan. Helena makasi hetken valveillaan katsoen Anttia ja pelonsekainen ilme oli hänen kasvoillaan. Sitten hiipi hän hiljaa niemelle päin harjun päälle Murhisaarelle katsoakseen, mutta mitään ei näkynyt, ei tulen välkettäkään, sillä kaukana oli täältä saari. Helena palasi nuotiolle ja vaipui huoaten havuvuoteelleen.
Aamun lähestyessä tyyntyi tuuli. Järven pinta rauhoittui vähitellen aivan tyyneksi ja välähteleväksi pinnaksi. Sadepisarat kimaltelivat aamun hopeaisessa kajastuksessa, hiljaa tipahdellen puiden oksilta. Telkät ja sorsat nousivat ruohikoista aamulennolleen, jutellen uteliaasti toisilleen kuluneen yön mielenkiintoisia, joskin näin syksypuoleen jo viileitä kokemuksiaan. Kosteuden täyttämässä ilmassa ei savu jaksanut kohota puiden latvoja ylemmäksi, vaan painui leijailemaan maata myöten kuin Kainin uhrisavu, joka ei ollut Herralle otollinen.
Helenakin jo nukkui, mutta levottomuus ja hätä kuvastui hänen kasvoillaan. Hän oli kuulevinansa kaukaa Antin hätähuutoja ja tahtoi mennä avuksi, mutta ei päässyt, sillä rautainen käsi piti häntä kiinni. Hän huusi apua, koetti huutaa veljilleenkin sinne leppeämpään rantamaahan saakka, mutta kukaan ei kuullut. Ja hänestä tuntui silloin kuin olisi sydän tahtonut haleta surusta ja katkeruudesta, kuin olisi koko maailma hänen ympärillään pimennyt ikäänkuin häveten omaa julmuuttaan ja kovuuttaan. Hän rukoili palavasti tuota kiinni pitäjää päästämään irti, sillä hän kuuli Antin äänen jo raukenevan ja voimain vähenevän, mutta aivan turhaan. Vihdoin viimein tunsi hän sen otteen heikkenevän, hän riuhtaisihe irti ja lähti kaikin voimin juoksemaan Antin avuksi. Juuri kun hän saapui onnettomuuspaikalle pimeään korpeen, jonne Antti oli mutaan vajonnut, oli Antti menehtymäisillään. Ennenkuin hän katosi kokonaan mustaan hetteeseen, lähetti hän Helenaan katseen, joka oli niin surullinen, niin moittiva, niin sanomattoman katkera ja väsynyt, kuin olisi siihen ollut koottuna koko ihmiskunnan tuska ja kärsimys yhteensä. Ja Helena tunsi aivan musertuvansa sen katseen edessä, se karkoitti elämän hänen sielustansa ja kyyneleet hänen silmistänsä, ja hän ymmärsi, että hän oli tuomittu koko elämäksensä surun uhriksi. Jokainen hänen sielunsa liike muodostui yhdeksi ainoaksi suureksi ja avuttomaksi kysymykseksi: miksi?
Äkkiä vavahti Helena hereille ja nousi istumaan: unissaankin hän oli kuullut oikein, kaukaa kajahti vaisuna pitkä ja venyttelevä huuto, joka yhä uudistui, kunnes vähitellen raukeni ja kuoli, jättäen vain heikon kaiun väräjämään ilmassa. Ja huudon tauottua huomasi Helena jääneensä toivoen odottamaan jostain avautuvaa avun lähdettä…