Antti nukkui raskaasti. Uni oli jo häntä virkistänyt, sillä poskille oli palannut väriä ja hengitys oli käynyt syväksi ja rauhalliseksi. Suonikkaat ja ruskeat kädet olivat suorana sivuilla, ja juuri nyt puristautui toinen niistä nyrkkiin. Helena ymmärsi Antin ja ymmärsi ne kauheat tuskat, joita hän oli viime vuorokauden kuluessa saanut kokea. Mutta siksipä hän myöskin ymmärsi sen tunteettoman ja kylmän johdonmukaisuuden, jolla Antti menetteli, ja huoaten älysi, että Antti ei päästäisi nyt saamaansa koston ja tuhon tilaisuutta käyttämättä. Hän oli juuri sellainen luonne, jota tarvittiin tämän erämaan asuttamiseksi vastoin vainolaisen ja luonnon vimmattua vastarintaa, ja hän tunsi olonsa hänen rinnallaan turvalliseksi. Oikeastaan hän ei ollut pelännyt mitään ollessaan karjalaisten vallassa, sillä hän oli luottanut niin perinpohjin Anttiin, että oli suorastaan tiennyt pelastuvansa; milloin pelastuisi, sitä ei ollut tiennyt, mutta ei ollut siitä välittänytkään! Oli vain antanut ajan mennä, alistuen kohtaloonsa. Ja Antti oli tullut, iskenyt varmasti kuin salama ja tuhonnut. Helenaa värisytti ajatellessaan sitä kohtaloa, joka karjalaisille oli eteen koitunut, ja hän toivoi, että he pääsisivät pian pois näiltä mailta niiden murhetta näkemästä ja todistamasta…
Aamu kului. Savu pullahteli koveroksi palaneiden pölkkyjen raosta keveinä sinisinä pilvinä. Antti avasi silmänsä, katseli ympärilleen, kuin älyämättä missä oli, näki sitten Helenan ja muisti samalla kaikki. Hän venyttelihe tyytyväisenä ja nousi ylös.
Samalla kuului taas kaukaa huuto, pitkäveteinen ja vähitellen alas painuva. Antti kuunteli sitä tyynesti ja sanoi sitten:
— Ei ole kulkijoita näillä mailla, turhaan huutavat.
Hän nousi ja meni saaren puolelle nientä katsomaan sadintansa.
Niemen harjulle päästyään paneutui hän siihen puitten suojaan pitkälleen ruveten tyynesti tarkastamaan selältä siintävää Murhisaarta.
Savupatsas nousi saarelta, joka tänne katsoen näytti ryhmyiseltä kiveltä selän keskellä. Karjalaiset olivat nähtävästi virittäneet kallion laelle merkkitulen, toivoen sen herättävän mahdollisten kulkijain huomiota. Kallion laella näkyi myös jotakin liikkuvan, mutta huutoa ei kuulunut.
— Ovat jo älynneet huudon turhaksi, päätteli Antti, ikäänkuin mielessään hyväksyen tämän heidän päätöksensä.
Vaistomaisesti tuli hän asettautuneeksi karjalaisten asemaan. Mitä hän heidän sijassaan tekisi? Hän punnitsi kaikki mahdollisuudet, mitä suinkin saattoi löytyä saarelta pois pääsemiseksi, mutta hän huomasi ne kaikki riittämättömiksi. Hän tiesi, että vaikka karjalaiset kuten suomalaisetkin, ikänsä asuvat vesien vierellä, he eivät aikuisina ui juuri koskaan, eivätkä pääse uimasillaan juuri kymmentä syltä pitempiä matkoja, jos pääsevät hätäytymättä sitäkään. Lauttapuuta ei ole minkäänlaista, ei ruokaa, ei mitään apuneuvoja. Mahdotonta oli muitten avutta karjalaisten päästä saarelta, ja jo päivän syömättä olo heikontaisi heidät niin, ettei enää mitään suuria pelastusyrityksiä ollut odottaminenkaan…
Helenan tulo keskeytti Antin mietteet. Taluttaen pientä poikaansa, joka nyt tyytyväisenä jokelteli, tuli Helena hitaasti, silmät maahan luotuina, ja istui Antin viereen.