— Armahda karjalaisia, pyysi hän yksinkertaisesti, ja kyyneleet ilmestyivät hänen silmiinsä.
Antti silitti hellästi hänen hiuksiaan. Hän ymmärsi vaimonsa täydellisesti, sillä hänen sydämensä oli äskeisestä pelastusmahdollisuuksien mietinnästä tuntenut myös niiden tuskien aavistusta, joita saarella jo nyt luultavasti alettiin kärsiä. Ja hän piti siitä, että hänen vaimonsa ei salannut naisellista hellyyttään ja hyvyyttään minkään julmuuden verhoon, vaan pyysi vihollistenkin puolesta. Ja hän tunsi, että hän kernaasti olisi suostunut hänen pyyntöönsä, jos suinkin vain olisi voinut. Mutta hän ei voinut.
— Miksi et voi? tiedusteli ihmeissään Helena, sillä hänestä olisi asia ollut mitä yksinkertaisin.
Tyynesti ja hiljaisesti selitti Antti. Hän huomautti, että jos ainoakaan noista miehistä pääsee Soukeloon ja Uhtuaan kertomaan, miten oli käynyt aivan rajan ääressä Arhippaisen ja miten oli ollut heidän itsensä käydä ja miten oli ammuttu musta Ontrei, niin ovat luetut heidän päivänsä. Kostamatta eivät he jätä milloinkaan, jos siihen suinkin kykenevät. Mutta jos nyt saadaan tapetuksi koko matkue, niin ettei jää mitään jälkeä ollenkaan, ja vielä pidetyksi salassa heidän kohtalonsa, niin ei Soukelossa ainakaan ole pitkään aikaan ketään tällaisille retkille lähtijää. Kyllästymään ne ovat sielläkin jo vainoretkiin ruvenneet; vain vanhat, tuo Arhippaisen suku etenkin, samoin kuin Antin isä, olivat niille aina kärkkäät ja jättivät rauhan työt mieluiten naisille. Kun nyt oli tilaisuus saada hengiltä koko se pesuus, niin olisi aivan väärin omaa turvallisuuttaan ja yhteistä rauhan asiaa silmällä pitäen jättää se käyttämättä. Karjalaisten täytyi hävitä jäljettömiin, siinä ei auttanut, niin julma kuin heidän kohtalonsa tuli olemaankin…
Antin mielestä oli se, että karjalaiset olivat joutuneet hänen käsiinsä kokonaan näin avuttomina, suorastaan jumalan viittaus. Olisivatko he armahtaneet hänen sukuansa ja häntä, jos olisivat näin valtaansa saaneet? Eivät olisi. Ei saanut vihamiestä armahtaa, sillä siten niitä vain oli yhä enempi. Viha hävitti ja kulutti, kunnes ei ollut enää ketään, joka olisi vihannut. Toinen tai toinen. Antti oli voimakkaamman ja sitkeämmän heimon lapsi. Hän ei voinut antaa perään, ei voinut joutua tappiolle, sillä hänellä oli tukenaan suunnaton voiman tunto, viekkaus ja sitkeys, sekä järjen valta tunteen yli. Vaikka kuinka surkealta tuntui, niin ei auttanut, asia oli näin sallittu. Erämaa oli tehnyt hänestä jonkunmoisen sallimukseen uskojan, joka toimi aivan omituisella itseluottamuksella, sillä hän tiesi kokemuksesta sallimuksen nähtävästi aikovan hänelle hyvää.
— Eivätpä sinua armahtaneet, vaan mukaansa veivät pideltäväkseen. Orjan, jonka olisi täytynyt alistua kurjimmankin kierokauron mielitekoihin, olisivat tehneet sinusta, samoinkuin me olemme monesta heidän naisestaan tehneet…
Allapäin kuunteli Helena. Hän ei voinut väittää Antin perusteluja missään kohdassa vääriksi, vaan oli päinvastoin pakotettu tunnustamaan ne oikeiksi. Heidän oma turvallisuutensa vaati karjalaisten kuolemaa, se oli totta, mutta hänen lempeä sydämensä kauhistui sitä järjen kylmyyttä, joka tyynesti pani miehen näin menettelemään. Hän katsoi Anttiin. Vakaana tämä tuijotti selälle, saarelle, jossa tiesi vuoroin vihan, vuoroin epätoivon ja kirousten, vuoroin mitä mustimman masennuksen olevan vallalla. Hänen jalkansa juurella leikki lapsi, vihaisesti pieksäen risunkappaleella jäkälikköä ja purkaen lapsekasta vihaansa olemattomiin kierokauro-karjalaisiin…
Helena muisti Kuismaa, tämän osoittamaa puolinaista hyvyyttäkin, joka oli herättänyt turvallisuuden tunteen. Ei se olisi sallinut ainakaan muiden pahaa tehdä, eikäpä olisi tainnut itsekään kehdata yrittää! Helena oli sen nähnyt naisellisella vaistollaan Kuisman silmistä. Ja kun hän nyt muisti hänenkin olevan saarella, pisti sydämeen taas kipeästi. Mutta hän ei puhunut enää Antille mitään, sillä varsinkin Kuisman nimeä kielsi jonkunmoinen käsittämätön arkuus häntä mainitsemasta. Oli antanut pikkupojallekin peitettä…
— Vaiti ollen istuivat he siinä, ja heidän mielensä oli kolkko. Helenan säälistä oli Antti johtunut miettimään kaikkia niitä kertomuksia rajavainoista, joita oli lapsuudestaan saakka kuullut ja joissa sittemmin oli itsekin ollut muutamissa todistajana ja osallisena. Ja vaikka hän hyvin myönsi, että hänen oma heimonsa oli usein ollut syypää mitä kauheimpaan ja tarpeettomimpaan julmuuteen, niin täytyi hänen toiselta puolen heidän puolustuksekseen sanoa, että se oli tapahtunut vasta silloin, kun heidät oli määrättömällä kiusalla ja huippuunsa asti nostetulla epävarmuuden tunteella saatettu hurjistumisen tilaan. Ja silloin eivät heitä pidättäneet mitkään voimat. Mutta karjalainen oli Antin mielestä pakana, jonka julmuus oli tullut kansanlauluksi ja jonka irstaus ei tuntenut mitään pidätystä. Ei ollut heillä pappeja edes kehoittamassa parempaan, eikä Solokoin saarelta kuulunut tänne saakka kellon ääni. Karjalainen oli hänestä viekas ja vilkkaudessaan lapsellinen, jota hän oli lapsuudesta saakka oppinut halveksimaan. Ruumiin voimat olivat kyllä suuret, jos oli kysymys vain hetken ponnistuksesta, mutta sitkeyttä ei ollut ollenkaan. Jos olisi pantu karjalainen päiväksi närekarhilla kaskea äestämään, niin Suomen nainen olisi illalla ollut reippaampi samaa työtä päivän tehtyään kuin hän. Mutta kuitenkin tunsi Antti aina jonkunmoista kateutta heitä ajatellessaan; heissä oli sittenkin jotakin uljasta ja jotakin puoleensa vetävää, tuollaista miellyttävää huolettomuutta, joka todistaa rikasta mielikuvitusta. Siinä missä Antti heimolaisineen teki työtänsä raskain aatoksin ja otsa aina huolten rypyissä, siinä kulki tämä Iivana lauleskellen…
Antti nousi.