— Lähden kaksilaitaani hakemaan, sanoi hän, ja pyysi Helenaa mukanaan murkinalle.

Antti muisteli yöllisen tuulen suuntaa ja läksi soutamaan hiljalleen pitkin rantaa. Kun hän kääntyi niemen kärjestä Murhisaaren näkyviin, tunsi hän selässään pientä väristystä. Hän oli vain katselevinaan kaksilaitaansa, mutta odottikin vain joka hermollaan milloin hänet saarelta huomattaisiin.

Hän arvasi, etteivät karjalaiset voisi aavistaa saarelle jäämistään hänen teokseen, vaan luulevat tietenkin myrskyn veneet vieneen. Ja jos hän olisi joutunut kotinsa puolelle saarta maihin, olisi hän antanut heidän ijankaikkiseksi jäädä siihen uskoon, mutta kun tuuli vei toisaalle, niin että kotiin mennessä täytyisi soutaa saaren sivu, niin ei auttanut juuri läsnäoloaan salata. Yöllä ei Antti halunnut lähteä kulkemaan, kun oli koskesta laskettava. Hänen täytyi siis tuottaa vihollisilleen sekin katkeruus, että saisivat tietää, kenen valtaan olivat joutuneet. Eikä hän sitä juuri surrutkaan, vaan tunsipa yhäkin koston nautintoa ja jonkunmoista hurjaa iloa. Hän oli nyt paikan valtias, hänen vallassaan oli joko armahtaa tai silleen heittää…

Hän souteli tyynesti pitkin kaislikon rintaa katsellen venettään. Kauan ei tarvinnut hakeakaan, kun jo löytyi. Hän sitoi sen veneensä perään, ja rupesi kääntymään takaisin leiripaikalleen. Silloin kuului saarelta huuto, nyt toivorikkaana ja virkeänä… Antti lepuutti airojaan ja kuunteli sekä mietti.

Mennäkö näyttämään, vai soutaako pois? Jos menisi ja näkisivät, kuka on, niin kauhealta mahtaisi tuntua… Mutta samalta taitaa tuntua, jos tyynesti poiskin soutelisi…

Hän oli kahden vaiheella. Huuto kuului uudelleen, kutsuvana, käskevänä, kärsimättömänä… Hän käänsi veneensä saarta kohti ja lähti hitaasti soutelemaan.

Silloin vaikeni saarellakin huuto, ja koko sen puolen ilma tuntui olevan täynnä jännittynyttä ja kiihkeää odotusta, malttamattomalta toivoa mitä ihminen ajatella saattaa. Saarella olijoista tuntuivat tulijan aironvedot hitaudessaan ijankaikkisuuden pituisilta…

Mutta vene lähenee varmasti, vaikka hitaasti. Se ei ole mikään näköhäiriö, valhekuva, vaan todellakin lähestyvä vene, ja siis pelastus varman kuoleman kidasta. Voiko ihanampaa tunnetta ajatella, kuin se, mikä kuolemaan tuomitun valtaa, kun hän kuulee armahduksen sanoman…?

IX.

SILMÄSTÄ SILMÄÄN…