Karjalaiset olivat saapuneet rannalle venettä odottamaan, ja iloinen jännitys kuvastui heidän kasvoistaan. Mutta kun Antti saapui niin lähelle, että venettä rupesi selvemmin näkemään, muuttui heidän iloisuutensa yhä suuremmaksi hämmästykseksi. He tunsivat veneen, mutta kuka oli soutaja?
Ja kun soutaja pysähtyi juuri nuolen kantaman ulkopuolelle saaresta, käänsi veneensä ja näytti kasvonsa, pääsi pettymyksen ja kauhun huuto karjalaisten huulilta. He olivat tunteneet Antin ja arvasivat kaikki hänen työkseen. Kuisma kääntyi sanaakaan sanomatta rannasta pois ja käveli hitaasti kallion laelle. Hän tiesi, nähtyään Antin, rukoukset turhiksi, eikä tahtonut vihollisensa edessä nöyrtyä, eikä liioin hänelle hätäänsä näyttää. Raivo oli niin suuri, epätoivo niin pohjaton, että hän alistui ylpeästi kohtaloonsa…
Mutta toiset eivät olleet ylpeitä, vaan pyysivät armoa, rukoilivat käyttäen kaikkia niitä suloisia sanoja, joita heidän notkeassa kielessään oli. He lupasivat Antille kaiken sen maallisen hyvyyden, mikä heidän tiedossaan vain oli ja mitä he vain voivat kuvitella, ja kun se ei auttanut, ryhtyivät he voimattomina uhkailemaan. He sanoivat kiduttavansa Anttia kaikilla niillä kidutuskeinoilla, mitkä heistä vain nyt tehokkaimmilta tuntuivat, kiristivät hampaitaan, puivat nyrkkiään, kunnes lopuksi vaikenivat. Sanattomina kummastuksesta tuijottivat he Anttiin, joka ei koko aikana ollut sanonut mitään, vain katsonut heihin herkeämättä. Ei ilmekään ollut värähtänyt hänen kasvoissaan heidän houkutuksistaan, ei pieninkään hymyn väre niille ilmestynyt heidän uhkauksistaan, ja kun karjalaiset voimattomassa vihassaan kaahlasivat veteen hänen venettään kohti, siirtyi hän varovaisesti muutamilla aironvedoilla kauemmaksi. Ja kun hän hetkisen perästä lähti soutamaan pois yhtä tyynesti kuin oli tullutkin, heittäytyivät karjalaiset masentuneina rannan hiekalle kohtaloaan valittamaan. Kuisma ainoastaan vaikeni synkeästi eteensä tuijotellen…
* * * * *
Helena rukoili palavasti Anttia taipumaan ja pelastamaan karjalaiset. Kun ei heillä ollut aseita, niin helpostihan sai heille viedyksi tyhjän veneen. Varmaan menisivät, eivätkä enää koskaan uskaltaisi tulla takaisin… Mutta Antti ei taipunut. Yhä uudelleen selitti hän vaimolleen, miksi se oli mahdotonta; koko hänen sukunsa olemassa olo vaati karjalaisten kuolemaa. Niin kuluivat heidän päivänsä keskinäisessä kamppailussa vihollistensa hengestä.
Sillä Antti ei voinut lähteä pois paikalta, ennenkuin oli päässyt varmuuteen. Hän tunsi, että jos hän nyt lähtisi, kun viholliset vielä olisivat hengissä, täytyisi hänen palata takaisin katsomaan, miten oli käynyt. Helena oli jo epätoivossaan vaatinutkin Anttia lähtemään pois, kun ei kerran taipunut, mutta ei Antti voinut. Ja Helena oli silloin syyttänyt häntä julmuriksi ja vavisten silmännyt saarelle päin…
Kolmantena vuorokautena oli saarelta vielä kuulunut huutoa, mutta sitten oli kaikki ollut hiljaa. Viidentenä oli jo tulikin sammunut, kun oli satanut, ja sen jälkeen ei enää savua näkynyt. Ei ollut elonmerkkiä näkyvissä.
Kauhistuksella ajatteli jo Anttikin vihollistensa kohtaloa. Nyt kun heitä ei enää mikään voinut pelastaa, kun koston malja oli nähtävästi jo sakkaan saakka tyhjennetty, tuntui hänestä tekonsa aivan masentavalta ja hän rupesi kiireesti varustautumaan matkaan kotia kohti. Sivumennen saattoi hän nyt varmistautua vihollistensa kohtalosta.
— Pelasta edes Kuisma, rukoili nyt Helena, jos hyvinkin olisi vielä hengissä. Muista, että hän kentiesi pelasti poikasi, kun antoi hänelle mekkonsa. Kiireesti menkäämme, ehkä vielä voimme tehdä osan tehdystä tekemättömäksi.
Kuumeentapaisella kiireellä varustautui Helena soutamaan, eikä Antti häntä enää vastustanut. Helenan rukoukset ja moitteet olivat ikäänkuin kasvattaneet hänen käsitystapaansa, ja hän oli ruvennut itsekin epäilemään tekonsa todellista tarpeellisuutta, toisin vuoroin taas itseään tästä heikkoudesta moittien. Mutta toisekseen arveli hän itsekseen, että Kuisman pelastamisesta saattaisi olla hyötyäkin, ja siksi hänkin saarelle kiirehti.