— — — — —
Hän heräsi siihen, että Ontrei kosketti hänen käsivarteensa.
— Varaja, veli, varaja, sanoi hän kuiskaten.
Oven takaa kuului hiipiviä askeleita. Hän hyppäsi ylös, kun samalla ovi äkkiä temmattiin auki ja pimeästä etehisestä syöksyi häneen käsiksi mies…
V.
SALAPERÄINEN VIERAS.
Vaan elä isoni itke,
Eläkä emo valita,
Viere vettä veion silmä,
Sisaren sinä ikänä,
Vielä päästän pääramuni,
Heikon henkeni pelastan.
Vaiti ollen ja silmät maahan luotuina vaelsi tuo tshainajassa ollut kaukaasialainen pitkin hämyistä kujaa kohden asuntotaloansa tuossa kylän toisessa päässä, josta valtamaantie taas lähti leveänä sarkana halki hiekkaisen maan luikertelemaan. Vastaan tuleviin hän saattoi luoda uneksivan katseen tummista silmistään, mutta saattoipa tuijottaa sivukin kohti tyhjää avaruutta, sisälle päin suuntautuvalla aatos-ilmeellä. Raskaat olivat hänen askeleensa ja hänen vartalonsa köyristynyt, mutta ei voiman tai jäntevyyden puutteesta, vaan vallalle päässeestä epätoivoisesta välinpitämättömyydestä. Mikä mies, jos hän olisi tuossa vartalonsa oikaissut, mikä ilmi, jos hän olisi antanut salaman silmistään leimahtaa!
Mutta hän oli raukea ja haluton, ja pienet pojat uskalsivat näyttää hänelle kieltään hänen ohi mentyään. Neidot katsoivat haaveillen hänen jälkeensä, sillä hänen lempensä tuntui yhtä halajamisen arvoiselta kuin autuus. Peläten ajattelivat vaimot hänen kiehtovaa katsettaan ja hänen syleilynsä aavistettua hurmaa, ynseiksi sulhoilleen muuttuivat immet sitä samaa uneksiessaan, ja vihaa hehkuivat miesten silmät tuota muistaessaan.
Hänen lempensä ei kuitenkaan esinettä ja aihetta hakenut. Vaiti hän eli ja vaelsi, eikä kylä hänen sydäntänsä koskaan voinut ymmärtää. Hän oli yksin heidän keskellään, yksinäisempi kuin orpo kotka korkealla kalliopaadellaan. Hänen sydäntään jäyti alati sammumaton tuska, joka ei sallinut hänen sieluunsa minkään tunkeutua.