Hänellä oli ikävä kotia.
Kun hän aamulla noustessaan katsoi akkunasta eikä nähnytkään kotiseutunsa lumipeitteisiä vuoria, vaan yksitoikkoisen pohjolan maiseman vaaroineen, soineen ja kankaineen, tunsi hän sydämessään kipeän piston. Kun hän illoin ulkona kävellessään näki pohjolan kalpean kajastuksen mailla ja vesillä, mutta ei etelän tuttua tulta vuorien huipuilla, tunsi hän jälleen kipeän piston sydämessään. Ja niin satoja kertoja päivässä, työssä ja levolla, alati kalvava haava rinnassa, tunnossa tuska, joka kouristi sydäntä ja nosti katkeraa, tukahtuvaa tunnetta kurkkuun. Kun hän näki Karjalan vaalean neidon, muisti hän hurjalla kaipuulla sitä tummaa kaunokaista, joka oli siellä kaukana, äärettömän, tajuamattoman kaukana. Kun hän kisakentällä syrjästä katsoi nuorison yksitoikkoista leikkiä, muisti hän kotikylänsä nuorten tulisia hyppyjä etelän lauhkeassa illassa nuotion ympärillä, jonka valossa hopeakoristeinen ja punapukuinen neito keveästi nosti siroa jalkaa…
Ah! kuinka hän ikävöi. Hän kaipasi kotiinsa niin, että hän salaa itki kuin nainen suruansa. Väliin valtasi hänet raivo ja hän etsi esinettä, johon puuskansa purkaa, mutta ei voinut tunnustaa arvoistansa löytäneensä. Ja niin vaipui hän taas välinpitämättömyyteensä ja suruiseen uneliaisuuteensa. Kun tuo outo nuori mies tshainajassa äkkiä ilmestyi hänen eteensä ja hän kuuli hänen olevan kotoisin Suomesta, niin oli hänen uteliaisuutensa ja mielenkiintonsa herännyt. Noin siis astuu vapaa mies, pitää päätä pystössä, ei ketään kumarra! Ja hän katsoi nuorukaista koko illan herkeämättä ja monet mielikuvat ja mietteet välähtelivät hänen aivoissaan.
Usein oli hän miettinyt pakoa, mutta ei ollut koskaan saanut mitään päätöstä siitä kypsytetyksi. Mihin paeta ja mitä tietä? Oudot olivat kovin nämä seudut sekä etelään että muillekin ilmansuunnille päin, ja vaikea oli hänen Suomen tai Norjan kautta mihinkään pyrkiä, kun ei osannut kieliä eikä ollut rahaa. Varmaankaan ei tuo outo nuorukainen rupeaisi hänen kanssaan mihinkään tekemisiin, sillä siitähän voisi koitua hänelle ikävyyksiä ja vastuksia? Ja jos hän pääsisi pakoon, niin sittenhän hän ei voisi koskaan palata sinne, minne hän ikävöi, kotiin. Eikö hän ollut yhtä orpo missä muualla hyvänsä kuin täällä, vaikkapa maailman vapaimmassa paikassa? Kotona vain oli hänen hyvä olla, siellä hän voisi elää vaikka orjanakin, kunhan vain sinne pääsisi… Hän oli kuin lapsi, jolla oli ainoastaan yksi hehkuva mieliteko, mutta ei voimia eikä suunnittelukykyä sitä saavuttaakseen.
Hän jatkoi matkaansa ohi asuntonsa pitkin tietä, kohti vähän matkan päässä odottavaa männikköä. Hän ei ollut huomannut, että äsken hänen kujalla mennessään tukahdutettu naisen huudahdus oli kuulunut erään talon pihalta. Naisen kasvot olivat sieltä näkyneet. Nainen oli ollut kahden vaiheella, yrittänyt jälkeen, mutta siinä samassa taas peräytynyt, taas yrittänyt, mutta sitten päättäväisesti palannut sintsiin takaisin. Sieltä oli ilmestynyt toinen nainen katsomaan kaukaasialaisen jälkeen, katsomaan tarkkaan ja oikein silmiään varjostaen. Hänkin oli sitten mennyt sisään, eikä ollut enää näyttäytynyt. Mies, jota he olivat katsoneet, oli jatkanut matkaansa ja kadonnut metsän helmaan. Ja taas oli tiellä ollut hetkinen hiljaisuutta, joskin odottavaa ja aavistavaa…
Mutta pian oli mies palannut jälleen ja silloin oli tuo ensin mainittu nainen hiipinyt aidan taakse tien vierelle hänen tuloansa odottamaan. Ja kun mies oli tullut kohdalle, oli hän hiljaa ääntänyt erään nimen. Silloin oli mies seisahtanut ja tarttunut kädellään otsaansa, ikäänkuin suuren ja äkillisen voiman valtaamana, horjahtaen hiukan, seisahtuen ja ruveten hurjin silmin ympärilleen tarkastamaan. Ja kun hänen katseensa oli osunut pihamaalla jännittyneessä asennossa odottavaan naiseen, joka oli samalla kohauttanut huiviaan, näyttäen kasvonsa, ja pannut sormensa huulilleen, oli hän taas horjahtanut, tapaillut henkeään kuin hukkuva, ummistanut hetkiseksi silmänsä, mutta syöksähtänyt sitten äkkiä kartanolle. Mutta nainen oli paennut hänen edellään sintsiin, taaskin hiljaisuutta ja varovaisuutta vaatien. Ikäänkuin muina miehinään oli kaukaasialainenkin silloin, välinpitämättömästi ympärilleen katsahtaen, hänen peräänsä pujahtanut…
VI.
JATKOA TAPAHTUMIIN TSHAINAJASSA.
Jopa joutavan lähetti,
Itse lemmon lennättikin,
Kiusaksi kovien miesten,
Vastukseksi vaivaisien.
Kun kaukaasialainen myöhällä jälleen ilmestyi kylän kujalle, oli hän kuin muuttunut. Hän vilkaisi tutkien ympärilleen ja lähti sitten kiireesti tshainajaan.