Kujalla tuli häntä vastaan meluava joukko, joka juuri oli sieltä jäähyväiskesteistä lähtenyt. Käsi kaulassa miehet kulkivat liepein silmin katsellen maata ja yllänsä kaareutuvaa taivaan lakea. Väliin antoivat he kuulua hihkaisun ja hellämielisen laulunpätkän. Häntä he nyt kaikin ryhtyivät puhuttelemaan. "Sinä suruinen veikko", sanoivat he, "ota sinä ja juo viinaa, niin virkistyt. Mitä näin allapäin aina olet, veliseni; palvelet aikasi nöyrästi, niin jopa pääset kotiin mutson luo. Vai onko sinulla mutsoa ollenkaan? Jos ei ole, niin älä hanki, älä veliveikkoseni hanki sitä ristiä ja vastusta itsellesi, jos sielusi autuus sinulle on rakas, älä, älä…"
Kaukaasialainen sysäsi miehet syrjään, mutta seisahtui, kun näki urjadniekan saapuvan paikalle:
— Lähden kalalle metsälammelle, sanoi hän. Älä kysele minua muutamaan päivään. Hyvät kukkokalat tuon.
— Mutta jos karata aiot, veli? kysyi urjadniekka, vanha harmaaparta vakavasti. Minä virkani siitä menetän.
— Et menetä, vaikka karkaisinkin, naurahti kaukaasialainen. Mutta ellen tule kolmeen päivään, niin lähetä katsomaan sieltä itäiseltä lammelta. Voinhan hukkuakin.
— Minä luotan sinuun, sanoi ukko. Olet ollut aina rehellinen. Ja jos karkaat, niin oma on vastattavasi.
— Menkää kotia miehet, sanoi hän sitten toisille, lähtien itse vakaasti astumaan pitkin kujaa.
Mutta kaukaasialainen lähti tshainajaan.
Kun hän pääsi sintsiin, kuului kamarista töminää ja jytinää, ikäänkuin olisi siellä ollut paras paini käymässä. Hän kiskaisi oven auki…
— — — — —