— — — — —

Ontreista oli äkkiä tullut se, jonka varaan suureksi osaksi oli jäänyt koko yrityksen onnistuminen. Hän oli nyt retkikunnan kieltämätön johtaja, eikä tullut kysymykseenkään, ettei hänen tahtoaan olisi toteltu. Hänellä olikin niin laaja ja perinpohjainen kokemus kaikissa ulkoelämää koskevissa seikoissa, luontainen vaisto osata oikeaan tiettömillä taipaleilla, satakin neuvoa varalla pulmallisen kohdan ratkaisemiseksi, että piankin ymmärrettiin hänestä ennen muita riippuvan, päästiinkö ja kuinka helposti näiden erämaiden läpi teille ja asutummille seuduille. Tuota pikaa oli hänestä tullut nuoren ruhtinattaren suosikki, ja itse imettäjäkin taipui leppoisemmaksi, vaikka pitikin yhä jonkunmoista epäluuloista rajaa itsensä ja liuhuparran välillä. Ruhtinattaren palvelukseen innostui Ontrei pian, ottaen hänen asiansa omakseen. Mutta milloin tuli kysymykseen voiman ja reippauden antama apu, silloin oli ruhtinattaren sulhanen väsymätön. Uupumaton oli hän laittamaan nuotioita ja havuvuoteita, uupumaton kantamaan taakkoja, puhumattakaan morsiamestaan, jonka jalat usein retken ensi aikoina tahtoivat kieltäytyä emäntäänsä kantamasta. Vanha mummo taas oli nuoren haltiattarensa naisellisena tukena tällä rasittavalla matkalla, alati koettaen rohkaista häntä ja lievittää vaivoja. Miten ihmeellisesti muodostuivat nämä kaksi naista koko matkueen huolenpidon ja vaalimisen esineiksi. Vaivaisesta Ontreista alkaen heräsi jokaisessa miehessä naisen palvelemisen ritarillinen henki, joka sai heidät ponnistelemaan kaksinkertaisella voimalla. Meissä asuu kaikissa jotakin, joka sykähtää iloisesti synkänkin surun keskellä, kun näemme kauniin naisen ja joudumme hänen lämmittävään läheisyyteensä. Kuinka hänessä on kaikki sopusuhtaista ja miellyttävää, miten hänen naurunsa on kirkasta, kädet pienet ja silmät loistavat! Me aivan mykistymme hämmästyksestä ja sanattomasta ihailusta, me katselemme häntä kuin yliluonnollista olentoa, ja meillä haluttaisi nostaa hänet korkealle jalustalle ja ruveta häntä hartaasti polvillamme palvelemaan. Ontrei toi ruhtinattarelle hymyillen suolta tuohilipillä karpaloita ja ensimäiset lakat, kaukaasialainen ensimäiset mustikat, ja hän, nuorukainen, tuohisella kirkasta lähdevettä, jota hän oli pitkän hakemisen jälkeen tuolta kaukaa kivenkolosta löytänyt. Ja yhdessä laitettiin naisille mitä pehmeimmät vuoteet kuusen havuista ja koivun lehvistä, valittiin suojaisimmat nuotion paikat, paistettiin mehuisin ahven ja valppaasti öisin valvottiin, ettei tuli vain liiaksi riutuis. Sateella luovutettiin heille kaikki vaate, mikä vain saattoi suojaksi olla, lyötiin kirveellä suolle porrasta, milloin vain pieni ja sievä jalka rupesi liiaksi ja pelottavasti mutaan vaipumaan, ja kun väsymys valtasi liian aikaisin ennen yöpaikkaan pääsyä, tehtiin hänelle koivunlehvistä paarit ja kannettiin häntä siinä hitaasti eteenpäin. Ah, kuinka kaunis oli hänen mustankiharainen päänsä, kun hän pisti sen esiin lehvien joukosta jotakin pienellä suullaan järkevätä sanoakseen! Tuntikausia saattoi niin tuossa vierellä tai takana kulkea aina vain siinä samassa jännittyneessä odotuksessa, että hän vieläkin sanoisi jotakin, vieläkin katsoisi kauniilla silmillään ja iloisesti naurahtaisi…

* * * * *

Ken oli nähnyt Ontrein kolmisen viikkoa aikaisemmin kotikylällään, veljensä talon pihalla tai tuvassa konttia tekemässä, ei olisi enää tuntenut häntä samaksi mieheksi. Ruumiinvammastaan huolimatta kulki hän sitkeästi ja uupumatta, määräillen ja johtaen. Kun iltapäivällä tuona ensi päivänä saavuttiin sinne sen siintävän vaaran kupeelle, ja ruvettiin valmistelemaan ensimäistä yötä taivaan alla, esiintyi Ontrein johto-asema aivan selvästi. Hänen käskystään mentiin vaaran pohjois-puolelle, ettei savu näkyisi etelän kyliin, valittiin sieltä rinteeltä, louhikkojen lomasta, sopiva yöpaikka, naisille mukavin ja suojaisin, miehille ikäänkuin sen vartiaksi, ja tehtiin sinne nuotiot sekä niiden vierille naisille kotukset ja havuvuoteet. Vähillä keinoilla saikin hankituksi paljon mukavuuksia, kun vain älysi ja ymmärsi.

Väsyneenä heittäytyi nuori ruhtinatar havuvuoteelleen huoahtaen helpotuksesta ja kiitellen nöyrästi syrjään siirtyvää Ontreita. Vilkkaalla levottomuudella hän rupesi taas tuhannennenkin kerran tänä päivänä kysymään, luultiinko, että tämä pako onnistuisi. Ja vastausta odottamatta vaipui hän sitten palaviin rukouksiin, kohta jälleen levottomana kysellen, miksi ei hänen sulhonsa jo ole saapunut. Suloisesti hän sitten taas hätäili, etteihän häntä suinkaan liene kiinni pantu tai ruvettu jotenkin hänen pakoaan epäilemään. Niin vaihtelivat nuoren naisen sydämessä levottomuus ja tuska, riemu ja pelko kuin läikähtelevä aalto, ja oudon viehättävää oli nähdä vuoroin hänen kyyneleitänsä, ja vuoroin taas hänen nyyhkytyksistä hymyksi vaihtuvaa ilmettänsä. Mummo lohdutti häntä sydämellisesti, puhuen kuin tuudittaja haastaa lapselleen, rauhoittaen ja kuvaillen tulevaisuutta ruusuiseksi. Tuo vanha nainen ei enää elänyt itselleen, vaan ainoastaan tuolle isolle lapselleen, jota hän seurasi valittamatta vaikka mihin.

Ontrei istui vaieten nuotion ääressä, syviin mietteisiin vaipuneena. Hän oli riisunut saappaat jalastaan ja pannut ne sopivan matkan päähän tulesta kuivamaan, oli syönyt kuivan leivänkannikan illallisekseen ja istui tuossa nyt pää käsien varassa vaieten ja tuleen tuijottaen. Tuli leikki hänen kasvoillaan ja tihruiset, muutenkin pienet silmät nipistyivät vieläkin pienemmiksi valkean kirkkaudessa. Olipa kuin olisi ukko ollut suruisen näköinen, kun hän tuossa tulen hauteessa käänteli arpista, vaivaista jalkaansa ja silloin tällöin silmäsi kuivettunutta kättään. Mitä muisteli hän ja ajatteli? Hänen sitten alkanut iltahartautensa, johon ujostelematta yhtyivät kauniilla vakavuudella ruhtinatar ja mummo, oli taaskin erikoisen palavaa. Ulkoa opitut rukoukset jäivät vähemmälle, ja karjalankielinen supatus todisti, että hän rukoili noin ikäänkuin omintakeisesti menestystä tänä päivänä alotetulle seikkailulle. Hän tahtoi olla kuin pyhä Sosima, jonka samoin oli hänen matkallaan saarelle kohdannut outo mies, joka oli pelastusta vaatinut. Kun pyhimys kerran oli saattanut matkansa keskeyttää, niin kuinka ei sitten hän, vaivainen, sitä tekisi! Ehkä tämän vieraan maan neidon ja hänen sulhasensa pelastus oli Jumalan juuri hänelle suoma erikoinen tehtävä, jossa hän sai osoittaa tahtovansa tulla hänen armostansa heikkojen voimainsa mukaan osalliseksi? Riemullinen lohdutuksen ja vakaumuksen tunne valtasi hänen mielensä, ja ilostuen liikkasi hän ruhtinattaren nuotion äärelle vaillinaisella kielitaidollaan hymyilevältä neidolta tarkemmin heidän asioitaan tiedustelemaan.

Silloin kajahti äkkiä aivan heidän läheisyydessään huuto, ja nopeasti karkasi nuorukainen jalkeille. Pelon kiljahdus katkaisi naisten ja Ontreinkin keskustelun, kunnes näreiköstä nuotion ääreen ilmestyvä kaukaasialainen iloisella tervehdyksellään hälvensi levottomuuden, heittäen maahan raskaan taakkansa. Hänen matkansa oli onnistunut hyvin, ja erikoisella tyytyväisyydellä näytti hän nuorukaiselle — kivääriä, jonka tämä tunsi vanhaksi tutuksi. Se oli "Berdan n:o 2", joita Venäjän kruunu täällä möi halvasta hinnasta karjalaisille karhujen hävittämistä varten, jotka viime aikoina olivat taas ruvenneet tuottamaan suurta vahinkoa karjan tappamisella. Urjadniekalta itseltään, niin sääli kuin oli ollutkin pettää tuota kunnon vanhusta, joka oli aina koettanut hänen kohtaloaan lievittää, oli hän saanut kiväärin lainaksi sillä verukkeella, että sattuisi vielä karhun kohtaamaan kalaretkellään. Kun se veruke oli näillä seuduilla hyvin luonnollinen, oli ukko kiväärin ja joitakin patruunia lainannut. Tämä oli nuorukaiselle hyvin tuttua, sillä Poventsassa olivat iloiset ja hyväntahtoiset semstvovirkamiehet hänellekin tarjonneet samallaista asetta kruunun siitä vaatimasta hinnasta, ja tiesi hän todellakin näihin aikoihin karjalais-kyliin näitä aseita levitetyn. Tuntuipa turvalliselta, että oli mukana näissä erämaissa ase, jolla voi pahimmankin pedon lannistaa.

Neidon ja miehen hellää tervehdystä ei hän sietänyt nähdä, vaan kääntyi pois. Hänen sydämeensä pisti outo tunne ja hän tunsi, että hänen sielustaan ei sittenkään kokonaan lähtenyt pois se ihana kuva, joka oli sinne sattuman harvinaisesta ja merkillisestä oikusta näinä viime vuorokausina tunkeutunut. Pois kääntyessään näki hän Ontrein itseään tarkastavan ja tulevan vihdoin hänen nuotionsa ääreen, siihen tuttavallisesti viereen istahtaen.

— Nukkumaan rupeamme, veliseni, sanoi hän ystävällisesti.

— Uni karttaa silmiäni, vastasi nuorukainen.