— Hyvään omaantuntoon saapuu se kuin lääke.
— Kerro Ontrei, missä olet menettänyt jalkasi ja kätesi. Mistä ovat nuo suuret arvet ja mistä yksinäinen elämäsi?
— Köyhän elämän arvet eivät sinua, veliseni, huvita, ja minunlaisen käsivarsi on luonnollisempi kuivana kuin vetreänä.
— Älä kiusaa minua, vaan huvita puheellasi. Sanasi, tiedän sen kokemuksesta, tulevat rauhallisina ja nöyrinä, matalalla äänellä ja syvältä sydämestä. Hermoilleni ovat ne kuin rauhan sanomia. Kuuntelen yksinkertaista puhettasi mieluummin kuin maailman parasta taiteilijaa.
Savu palloili patsahana kohti kuulakasta taivasta tänä kesäisenä yönä, jolloin nuorukainen sai kuulla Ontrein tarinan. Kukapa ei mielellään sitä kuuntelisi, sillä kertoilihan ukko siinä nuoruutensa käänteentekevästä tapahtumasta, josta kuvastui inhimillisen elämän vaiherikas kulku ilojen ja surujen, onnen ja onnettomuuksien välillä.
IX.
ONTREIN TARINA.
Vieri aikoa vähäisen,
päivä paistoi, pälvet nousi,
hanget suuretkin sulivat;
ei sula sydänten routa
pimeässä veljespirtin.
Ontrein koti oli pienen erämaan järven rannalla, yhtenä muutamista muista karjalaisista talopahasista. Kirkonkylästä vei sinne mutkitteleva polku, ja Venäjän rajalle oli siitä vain kolme peninkulmaa. Salot suuret ja laidattomat alkoivat tuosta aidan takaa, niin läheltä, ettei paljoa rakennuksen ja metsän väliin pellon sijaa jäänyt. Tuolla mäenharjalla oli tuuheakuusinen hautuumaa, tuo karjalaisten kylien surumielinen puistikko, "kuusikko", jossa tummassa varjossa lahoi mullaksi monta kyynelillä sinne saatettua. Se oli pyhä paikka, eikä sinne menty muutoin kuin vainajia viemään ja itkemään. Mihin lehvä putosi, siihen se sai myös jäädä, mihin ruoho kasvoi, siinä sai se myös elinikänsä tuulessa ikävöiden suhista. Aikain kuluessa kaivautui esiin vainajain luita ja arkkujen lautoja, lehdet ja neulaset kerrostuivat vuosien pitkään paksuiksi penkereiksi, puut tihensivät oksiaan kaivaen juurensa syvään maan mehuisiin uumeniin, sammal paisui upottavaksi matoksi. Hyvä oli siellä, kuten itkussa sanottiin, noitten rakkahien, kultaisien vainajien uinua, kesäisien tuulosien tuutiminen, kultaisien kukkasien alla, auvon ja ylähäisien aamuisien toivossa…
Kylä oli mäen rinteellä, katsellen järvelle päin pienistä moniruutuisista akkunoistaan, joissa ilta-auringon valossa loistivat ruostuneen lasin kaikki sateenkaaren värit. Teräväharjaiset talot olivat kyyssähtäneet siihen kuin pystykorvat koirat kontalleen tarkoin järvelle päin silmiään teroitellen. Paljoa ei sieltä näkynyt, kapea veden selkä ja sen takaa sininen salo, koivumetsäinen, jossa näkyi kesäinen tuulen puuska tai pilven varjo kuin järven pinnalla, aaltona eteenpäin ajautuen.