Ontrei oli kahdesta veljeksestä vanhempi, ja hänestä olisi pitänyt tulla talon isäntä, mutta elelikin hän nyt setämiehenä nuoremman veljensä hoteissa. Ramman käden sijaisena olivat hänellä hampaat, jalan sijaisena sitkeys ja kovan kohtalon lievittäjänä alati tyytyväinen ja hurskas mieli. Saattoi huomata Ontrein kotona, että sekä veli ja tämän vaimo, lapset ja koko väki kohtelivat häntä mitä suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella. Olipa kuin olisivat he olleet nöyriä hänen edessään, ikäänkuin alituisessa ja koskaan umpeen menemättömässä kiitollisuuden velassa.
Oli ollut aika, jolloin kaikki oli vielä toisin ja aiottu toiseksi. Isä, valkopartainen karjalais-vanhus, jonka mielessä yhä asui vanha Väinö ja hänen hyvänsuovat haltiansa lauluinensa ja loihtuinensa, oli eräänä päivänä oikaissut itsensä kuolinlaudalle ja siunannut poikansa kuollessaan kuin sadun vanhat kuninkaat. Sopua oli hän veljeksille toivottanut, keskinäistä rakkautta ja siunausta. Sitten oli hänet kuoltuaan viety sinne varjoisaan surupuistikkoon, ja veljekset olivat ruvenneet elämään talossa yhdessä vanhan äitinsä kanssa.
Eletään, eletään siitä taas kotvan aikaa, niin jo ottaa ja kuolee vanha mummo, ja hänetkin itketään hautaan. Nyt ei voi enää talo olla emännättä, vaan täytyy Ontrein lähteä naimaan, mennä toteuttamaan toivomusta, jota hän vuosia on sydämessään salassa pitänyt, mutta josta ei ole äitinsä eläessä sanallakaan, ei tytölle eikä muille, tahtonut totta tehdä.
Ontrei on parhaassa ijässään, terve jäseniltään ja mieleltään. Hän aivan riemastuu tuosta ajatuksesta, ruveten siitä veljelleen haastelemaan. Tämä kuuntelee vaieten, hajamielisesti, kunnes vavahtaen kuulee veljen ikäänkuin häneen vedoten lausuvan ylistäen:
— Ylen onkin se naapurin Outi ihana neito!
— Ylen…
Niin hän vastaa, kerraten kehumasanan hiljaa ja epävarmasti, mutta ei uskalla katsoa veljeään silmiin, vaan huoaten poistuu töihinsä. Mutta Ontrei valmistautuu kosioille pukeutuen parhaisiinsa, viemään kosiorahaa naapurin pöydälle.
Nuorempi veli ei puhu mitään eikä mieti paljon mitään. Hän on kerta kaikkiaan ymmärtänyt, että jos Ontrei, talon perillinen, menee Outia kosimaan, niin silloin ei hänen kannata yrittääkään, sillä Outin isä ei ottaisi asiaa edes puheeksikaan. Kun Ontrei oli tämän tytön maininnut, niin oli hänellä haluttanut vaatia tyttöä omakseen, mutta silloin oli kuin olisi salpa noussut kurkkuun. Ei hän voinutkaan mitään sanoa, ei voinut alentua rukoilemaan, että Ontrei antaisi hänelle sen, jota rakasti!
Eihän hän ollut Outillekaan oikeastaan koskaan mitään sanonut, eikä
Outikaan hänelle. Rakastiko Outi häntä?
Varmasti. Hän oli nähnyt sen Outin silmistä, kun hän oli uskaltanut tyttöön salaa katsoa. Jo tuosta katseesta hän oli sen ymmärtänyt ja ollut siitä onnellinen. Hän oli pitänyt itseään niin nuorena, ettei hän ollut vielä tullut sanoneeksi Outille mitään. Kisakentällä leikissä oli hän vain hiukan lujemmin puristanut hänen kättään kuin muiden tyttöjen, ja Outi oli vastannut arasti ja vaisusti. Varmasti Outi häntä rakasti ja surisi nyt kovasti, jos isänsä pakottaisi hänet muille menemään.